perjantai 13. lokakuuta 2017

Pre-S/M-CX

Tuli sitten ilmoittauduttua cyclocrossin S/M-kisoihin. Voi perse.

Viimeksi kun osallistuin kyseiseen pippaloon, se tapahtui Oulussa, rata oli ulkoiluväylää, pyörästä oli pinna poikki ja viisi minuuttia ennen starttia korjasin tuhoutunutta takaulkokumia. Itse olin flunssanjälkeisessä tilassa ja lisäksi ajanut itseltäni jalat edellisenä päivänä. Maantiemiehiltä tuli turpiin huolella, enkä saanut ajaa edes täysiä kierroksia.

Tällä kertaa pippalo on Nokialla, ja meininki on aidosti Tampereen Pyörä-Poikien meininkiä. Ei järkevää ilmoittautumista (vaan epämääräinen sähköposti ja epämääräinen tilinumero ilman tilinomistaja-, viite- tai viestiohjeita jne.), ei järkevää tiedottamista (rengassäännöt? lähtöajat? oikeinkirjoitus? foorumit?) eikä järkevää rataa (vaan kivituhkaväyliä edestakaisin).

Sanonpa vaan, että HEL CX -kollektiivin eri tahot järjestävät cyclocrossia etevämmin. Eivät ehkä virallisten sääntöjen mukaan, mutta viestintä, radat ja henki ovat kohdallaan.

No sinne pitäisi kuitenkin mennä ajamaan, ja kun katsoin ilmoittautuneiden listaa niin tavoite on selvä. Yritän olla jäämättä viimeiseksi, ja jos saan ajaa kaikki kierrokset, se on plussaa.

Mutta näitä nyt vaan pitää käydä ajamassa. Tärkein syy on vaimo, jolla kisalieska lepattaa sen verran lämpöisenä, että mokoma liittyi sieltä kolmiurheilupuolelta SPU:n alaiseen pyöräilyseuraan ja hankki 7 vrk lisenssin ihan tätä varten. Sen lieskan takia saatan jopa laittaa vaimolle kivituhkarenkaat.

Toinen syy on, että voi perustellummin länkyttää Suomen cyclocross-skenelle tapahtuneista vääryyksistä ja myös perustellummin niitä pikkuisen korjata.

Toki on mahdollista, että tamperelaiset järjestävät oikein sympaattiset S/M-kisat: lämmintä mehua, omat hakaneulat, käristemakkaraa, möhömahatuomareita, jääkiekkopukuhuoneet ja tulokset seuraavana päivänä paperilla.

torstai 5. lokakuuta 2017

HEL Yeah CX

Aktiivikaverit Paunonen & Raparperi ovat pykänneet pystyyn ihan virallisen cyclocross-cupin PK-seudulle. HEL CX:stä riittää juttua muualla kun laittaa googlen laulamaan. Mutta sitä en ole vielä kertonut, kuinka voitin HEL CX:n avauskilpailun Tapanilassa 17.9.2017.

Edellisenä iltana jahkailin vaimolle, että eipä huvita mennä kisaamaan. Koko syyskuun olen painanut niska limassa töitä, nukkunut liian vähän ja viettänyt treenihommista pakollista ylimenokautta. Pikkuflunssakin oli. Laitoimme siis pitsaa ja tuli siinä muutama olutkin juotua. Tuumimme että kisan sijaan sunnuntaina retkelle.

Aamulla kun väänsin simmuja auki, tuli mieleen, että saakeli, kun itse olen tätä krossiasiaa vuositolkulla ajanut, niin olisi noloa olla kisaamatta. Vaimo ajatteli samaan suuntaan. Eli ei muuta kuin kamat päälle ja koko perhe peltoautoon. Ilmoittautuminen oli tosin jäänyt tekemättä, mutta luotin pärstävippiin. (Ja olikin sitten viimeinen kerta, ovat niin täysiä nuo kisat nykyään...)

Kisapaikalla pärstävippi juuri ja juuri ennätti toimia. Työntelin siinä lastenvaunuja ympäri maalialuetta, kun vaimo kävi lämmittelykierroksen. Naisten lähdön aikana vaipanvaihto ja kovaa kannustusta. Sitten olikin kymmenen minuuttia aikaa omaan lähtöön. Ylimääräiset vaatteet pois, kypärä päähän ja viivalle. Rata tulisi tutuksi kisan mittaan. Pakolliset kursailut kavereille, että enpä todellakaan aja täysiä - ja pam.

Sen verran pidin sanaani, etten höntyillyt paukusta kärkeen vaan kyttäilin ensimmäisen kierroksen sijoilla 5-7. Kärki tykitti kovaa, itse nenähengittelin kakkosporukassa ja otin Maunulan Aleksin kanssa pikku otteluita. Jos oli Aleksilla jäänyt lämmittelyt tekemättä, niin paransimme nopeasti tilannetta Salosen Erkon kanssa.

Jossain hiekkamutkassa ensimmäisen kierroksen lopulla kuittasin isommasta lössistä ohi luovalla leikkauksella, eivätkä kaikki välittömästi kuitanneet takaisin. Sillä kohtaa syke taisi nousta punaiselle, koska aiemmin paikallaan seissyt mänty hyppäsi eteeni ja taklasi. Päätin siirtyä attack-moodista cruise controliin.

Jossain vaiheessa huomasin, että karkuun ampaisseet kärkikuskit olivatkin varikolla rengaspuuhissa. Samoin Dani Härgisen flunssainen selkä tuli vähitellen vastaan, ja kun menin liidaamaan, Dani kosautti yksin tein renkaansa kiveen. Hoksasin joutuneeni vahingossa kärkeen.

Kilsoja ja kisoja on sen verran takana, että osasin ajaa nätisti maaliin. Jälkikäteen ihmeteltynä taoin vieläpä varsin tasaisia ja nopeita kierrosaikoja. Pahalta ei tuntunut missään vaiheessa, ja taakse jäi muutama kovakin nimi.

Erikoista. Varsin erikoista. Naurattaa vielä näin kolmen viikon jälkeenkin, että nelikymppinen isukki pikkudarrassa ja pikkuflunssassa tulee viime hetkellä kisapaikalle lastenvaunuilla ja pesee kaikki.

Oletan että loppukesän lievä ylirasitus on jalostunut kelvolliseksi kunnoksi. Oletan myös että kroppa kuitenkin muistaa alkukesän kisoista, miltä kärsiminen tuntuu, ja se on hyödyksi. Oletan myös, että seuraavissa HEL CX -cupin kisoissa olisin saanut turpiin niin että raikaa. Pöljiä päivä sattuu harvoin.

Väistin kovan kohtalon ottamalla enemmän kuin tarpeeksi järjestelyvastuuta Korsossa ja Kivikossa, ja se olikin sitten paljon raskaampaa...

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Esteenrakentajan poika, paluu & kosto!

Ehkä muistatte tarinan Herttoniemen Esteenrakentajasta? Ne turnajaiset päättyivät voittooni - vuoteen en ole nähnyt ainoatakaan estettä kuntotelineiltä lähtevällä polulla.

Mutta nyt mystinen hahmo on tehnyt paluun, ja millainen paluu se onkaan! Kivinen ja vaarallinen! Vähempää en olisi odottanutkaan.

Syyskuun alkupuolella olin kellottamassa pikkuista Strava-pätkää pellon poikki itään, kun homma keskeytyi kivikasaan. Terävät murikat olivat ikävässä kohdassa. Jos ajaa lännestä, kivet jäävät kumpareen taakse piiloon, eikä niitä huomaa ajoissa. Siirtelin kivet syrjään ja jatkoin ajoa.

Parin viikon päästä jouduin purkamaan kasan uudestaan. Ja tänään purin kasan kaksi kertaa, sekä aamulla että illalla.

Selvä peli: haaste on annettu ja haaste on otettu vastaan. Tiedän mitä kautta työmatkani ja lenkkini jatkossa suuntautuvat. Tiedän että kivet pitää kantaa mahdollisimman kauas ja ikävään paikkaan. Tiedän että tässä voi mennä pari vuotta aikaa. Mutta periksi en anna!

Edelleen ihmettelen Esteenrakentajan motiiveja. Polku on vakiintunut kulkureitti, joka ei pyöräilystä tai muusta käytöstä pahene. Näkyvyys on hyvä, joten vaaratilanteita käyttäjien kesken ei pitäisi olla.

Ainoa ero edellisiin turnajaisiin on siinä, että tähän esteeseen voi oikeasti loukkaantua, koska se jää katseelta piiloon. Joudun siis olettamaan, että Esteenrakentajan motiivina on vahingonteko, mikä vähentää näiden turnajaisten viihdearvoa.

Jos ajatte sitä kautta, niin varokaa kivikasaa ja purkakaa se, jos viitsitte.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Dear Bike24,

You asked for "my patience". It seemed to be an "in stock" item, but unfortunately, due to big demand by online vendors, it is not available at the moment, and cannot be dispatched. I will inform you when I restock "my patience".

Seriously, if you appreciate me as a customer, send all the other items IMMEDIATELY, and volume spacers when they arrive, and give me a voucher.

All the best,


Vitun verkkokaupat, jotka väittää että tavara on "in stock" vaikkei ole.

tiistai 29. elokuuta 2017

Mikä on kun ei XCO kelpaa?

Sanonpa vaan, että oman seurani Korson Kaiun järjestämä XCO-etappikisa Vierumäellä on formaatiltaan, poluiltaan ja hengeltään aivan helvetin hauska tapahtuma. Teknisillä pikkukikoilla maustettuja kaahauspolkuja on tarjolla aivan riittävästi, mutta kun tarjoilu on pilkottu kolmeen osaan, ne polut jaksaa oikeasti ajaa TÄYSII!

Joten miksi vitussa maastopyöräilevät massat eivät löydä paikalle? Luultavasti ongelma löytyy sanoista lisenssi ja tiedotus.

No aivan sama, minä menin paikalle, ja oli siellä muitakin, etenkin nelikymppisissä.

#waterproofsport

Menin koska ajattelin että Himos Epicin lyhyet eekoot olisivat muistuttaneet, miten kroppaa rääkätään, ja että Vierumäen XCO-etappikisa olisi sen takia helpompi.

No tavallaan joo, jäi lopputulemaksi kisan jälkeen.

Homma alkoi prologilla - yksi lyhyt kierros aika-ajona. Raakaa. Koska olen ylirasituskynnyksellä hoippuva kehäraakki, otin käyttöön rajut keinot, nimittäin lämmittelyn. Onhan se typerän tuntuista raahata traineri ja lämmittelypyörä vantaalaisen koulun pihaan, ja ajaa Trainerroadin puolituntinen pikkusateessa kuusen alla. Mutta lähtö sattui ihan pikkuisen vähemmän, ehkä.

Toisaalta kohellus säilyi ennallaan. Iskin polkimen ensimmäisen polun ensimmäiseen kiveen, mikä kippasi ajoneuvoyhdistelmän katolleen. Sen jälkeen en oikein viitsinyt kiihdytellä into piukkana joka paikkaan.

Muutama tunti huilia ja ensimmäisen oikean etapin eli lyhyen XCO:n kimppuun. Startissa jalat löivät aivan tyhjää, joten nelikymppiset Panu Vainio ja Marko Saukko sekä viisikymppinen Ari Kansikas rynnivät edelle. Heinikainen ja Paavola olivat jo menneet... Panu ryömi varsin pian varjojen maille, mikä lie miekkosella vaivana, mutta Markon ja Arin kanssa seurasi ihan peräti kilvanajoa. Tekniset pätkät etenkin alamäkeen taisin vetää paremmin, mutta pikkuylämäissä en päässyt mihinkään. Tuntui ettei pyörässä ollut niin kevyttä vaihdetta, että tikkujalat jaksaisivat vispata.

#waterproofsport
Sykedatan mukaan onnistuin rääkkäämään itseäni melkein yhtä julmasti kuin kauden alussa Liedossa, lopussa jopa julmemmin: sain hurmoksen päälle ja vetäisin viimeisellä puolella kierroksella kavereista irti ja eroakin melkein puoli minuuttia. Kovaa ajaminen tuntui pitkästä aikaa mahdolliselta, eli ylirasituskynnyksen yli on päästy rämpimään takaisin.

#waterproofsport
Mutta niin hyviä palautusjuomia ei olekaan, että seuraavana päivänä jaksaisi yhtä lailla. Yritin heräillä aikaisin, olin kommuuttipyöräilemässä jo yhdeksältä ja ajoin tutustumiskierroksen huolellisesti, eivätkä jalat huonot olleet. Pää oli huonompi.

Toinen etappi eli pitkä XCO alkoi Heinikaisen ja Paavolan leppoisalla vedolla, missä viihdyin melko pitkään. Marko ja Ari jäivät helpon tuntuisesti. Mutta sitten ei enää huvittanut ajaa rajoitinta vasten, ja aloin löysäillä. Marko tuli kantaan ja välillä ohi, ja peruslaiskana luonteena ajattelin vain yli 40 sekunnin etappietumatkaani.

Viimeisellä kierroksella iskin tutussa teknisessä alamäessä samalla tavalla Markosta irti kuin edellisellä etapilla, mutta tällä kertaa matkaa maaliin oli enemmän, eikä henkinen kantti kestänyt enää kaahausta, ja ohihan sieltä tultiin. Jälkikäteen ajateltuna rullailin Markon perässä leppoisasti, vahtien muutaman sekunnin eroa. Mutta kisan aikana saattaa olla, että kiduin kovasti.

Tuloksena kuitenkin realistinen kolmossija M40-sarjassa. Joka muuten oli tiukin sarja tällä kertaa.

Kisan jälkeen lähdimme telttailemaan koko perheellä. Oli muuten aika löysät jalat kantaa 25 kg perherinkkaa Porkkalanniemen kallioilla.

tiistai 22. elokuuta 2017

Miksi elokuun alkupuolella väsytti?

Onneksi ei tarvitse miettiä. Voi katsoa Movescountista. Kolmenkymmenen päivän kumulatiivinen harjoituskuormitukseni vuoden ajalta näyttää tältä:


Luetaanpa. Maaliskuussa hankin Ambit3:n ja aloin seurata. Harmaat pisteet ovat kommuutteja ilman sykemittaria. Punaiset pisteet ovat pyöräilytreenejä. Korkeat pisteet ovat marttakisoja tai eeppisiä suoritteita.

Alkuvuoden harmaa kuormitusviiva näyttää tasaiselta, koska kolmen viikon syklitys (teho-teho-lepo) ei ennätä näkyä kuukauden kuormituksessa.

Toukokuun lopussa on tainnut tulla kropan sietokyky vastaan, siltä se ainakin tuntui, ja vähän on viiva kuprulla.

Sitten heinäkuun alusta nousee tuo maastopyörävaelluksen ylätasanko, joka ei ala laskeutua ennen elokuun toista viikkoa. Oli se vaan rankka reissu, oikeasti.

Aloitin tavoitteellisen treenauksen uudestaan heinäkuun viimeisellä viikolla. Eli aivan liian aikaisin vaelluksen jälkeen, palautumattomana.

Jos on niin tyhmä, että seuraa vain kuukausittaista kuormitusta ja seitsemän päivän kumulatiivista harjoituskuormitusta, mitään huolestuttavaa ei näy. Tässä tuo heinäkuu, palautuminen on muka sujunut mallikkaasti:



No nyt tiedän katsoa molemmat käppyrät.

Onneksi olen treenannut niin maltillisesti, että kuormitus on vähitellen palautunut sietorajalle. Paitsi että datasta puuttuu Finlandia MTB. Ja Himos Epic nostaa viivaa taas uhkaavasti.

Eeppinen Himos

Heinäkuun maastopyörävaellus oli sikäli riittävä, ettei maastopyöräily huvittanut pitkään aikaan. Mutta niin vain ajolieska alkoi arasti lepattaa ja roihahti kunnolla kun pääsin kesämökin terassilta pakkotraineria ajamasta kotimetsiin rymyämään Bemarilla. Laitoin hissitolpan takaisin, löysin uutta herkkupolkua Kivikosta ja aloin ajaa lenkkejä polvisuojissa.

Ehkä se Finlandia MTB:n vittumaisuuskin auttoi - joko herättämällä elimistön maastoajoon tai havahduttamalla aivot siihen, että hauskempiakin maastoja ja ajotapoja on olemassa.

Siksi järjestin itseni Himos Epiciin: kaksi päivää, viisitoista maastoerikoiskoetta, sopivasti siirtymää, sosiaalisuutta, ryhmäytymistä - ja herkkupolkuja sekä ylös että alas.

Heti Himoksen parkkiksella huomasi, että nyt ei olla kitumassa kesäisentyhjässä hiihtokeskuksessa. Himos Epicin kanssa samaan aikaan järjestettiin polkujuoksutapahtuma ja golfkilpailu, joten paikka oli ns. elossa. Kilpailujärjestäjät puolestaan vaikuttivat toimeliailta, innostuneilta ja osaavilta. Tällaisen formaatin kilpailu on pirullisen vaikea järjestää, etenkin ensimmäistä kertaa, mutta melko vähillä kupruilla homma onnistui. Pääsin myös jälki-ilmoittautumaan alkupään ryhmään - ideanahan oli ajella siirtymät pikku porukoissa.

Eli ei muuta kuin reppu täyteen juomaa ja geeliä, täydennysnyssäkkä järjestäjien kuljetukseen ja perjantai-iltaa viettämään.

Ensimmäisen maastokokeen ensimmäisen ylämäen ensimmäisellä polkaisulla meni ketju poikki. Ja pakan taakse. Ja sen verran rikki että piti lyhentää. Nelisen minuuttia meni remppaan eikä ajorytmi löytynyt vielä ensimmäisellä maastokokeella, kun vaihteetkin ronksuivat.

Onneksi toisen maastokokeen ylämäessä pääsin lämmittämään laikkaa punahehkuiseksi. On se jännä miten minä tunnen laktaattien yliannostuksen käsien pistelynä, en jaloissa. Kauden syke-ennätykseksi polkaisin 184, missä oli keskellä ylämäkeä sen verran liikaa, että Perttu Pärssinen kuittasi ohitse, ja tiesin illan jalat menetetyiksi.

Kolmannen maastokokeen kalliobaanat/mutahaudat alkoivat yhtä punaisella laikalla ja päättyivät yhtä synkeästi. Kun syke nousee yli 175, alkaa tapahtua ikäviä asioita: pyörä menee polulle poikittain tai satula tunkee kärkeä ylämäessä perseeseen tai mutahauta imaisee kammen.

Nelosen alamäkilasetus sujui paljon paremmin ja alkoi olla sitä, mitä tulin hakemaan. Vitosen murhamäki nousi kynnyssykkeillä aivan asiallisesti. Kutosen mopopolku oli sen sijaan aivan idioottimaista. Jyrkkää rinnettä alas, 180 asteen mutka, jyrkkää rinnettä ylös, ja kun tämän tekee syvässä mutta kapeassa mopospoorissa, matkantekoa on vaikea jouduttaa esim. polkemalla, mikä vähän muuttaa polkupyöräilykilpailun makua.

Seiska ja kasi olivat onneksi joutuisampaa ajettavaa, ja loppulasku jopa hauska, vaikkei sitä enää jaksanut tykittää. Sitten illan pimetessä ahnaasti palautusjuomien kimppuun. Käytin muutkin kikat aina metsäkävelystä alkaen.

Aamulla tuntui jaloissa hyvältä, ja aamupäivän maastokokeilla aloin pysyä Pertun perässä paremmin. Mopopolkujen ajaminen tuotti edelleen teknistä pikkumurhetta, kun polkimet kynsivät spoorin reunoja. En myöskään ymmärtänyt kaikkia polkuvalintoja. Välillä ajatettiin varsin taajasti ajamattomia kohtia, välillä teetettiin kilpailijoilla yhdyspolkua umpimetsään, välillä möyrittiin talvitienpohjien mutahaudoissa. Mutta pääasiassa oli hauskaa kaahattavaa.

Toiseksi viimeinen maastokoe, peräti kymmenen kilometrin mittainen Queen stage meni jo oikein mallikkaasti. Mieli oli tottunut käskyttämään kroppaa anakynnyksen tuolle puolen, ja pitkät loivat nousut sopivat jaloille. Hoksasin jopa löysentää Bemarin takajousitusta niin, että se poimi kankeat, poljettavat möykyt entistäkin paremmin.

Tuloksesta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Nelikymppisissä olisin päälliköinyt peräti shekin arvoisesti, mutta jämsäläisillä on nelikymppisyydestä eri käsitys kuin UCI:llä, joten jouduin yleisen sarjan kuudenneksi, eikä se ketjuremppa loppujen lopuksi vaikuttanut tulokseen.

Ylämäkisegmenteillä ajoin kohtalaisesti. Alamäissä ajoin huonommin, mutta pärjäsin silti enskaharrastajille. Toinen päivä oli ensimmäistä parempi, koska vasta silloin kelvolliset kestävyysominaisuudet alkoivat päästä esiin kehnon haponsiedon alta näin lyhyillä erikoiskokeilla.

Jotain tämän suuntaista tiesin odottaakin, mutta olihan se kiva ottaa selvää. Siihen vielä tavallista parempi lounas päälle ja iso kahvimuki kouraan, niin kyllä kelpasi istua autoon ja suunnata kotiin. Limaisten ajokamojen löyhkässä päädyin sellaiseen mielenjohteeseen, että Himos Epiciin pitää tulla uudestaan.

Ai niin, se piti vielä kertoa, että olin yötä Majatalo Morvassa. Himoksen keskusvaraamo ei jotenkin huvittanut, joten oli kiva soittaa puhelimella paikkaan, jossa oikea ihminen vastasi puhelimeen ja toivotti tervetulleeksi. Etenkin kun se oikea ihminen oli myös innostunut pyöräilystä ja laittoi iltapalaksi loistavaa särkipiirakkaa. Siisti, palveleva, rauhallinen, ekologiseen lähituotantoon panostava ja erittäin laadukas paikka.

Kaksi väsymystä

Sohvalla makaava, aloitekyvytön, melkein itkuinen, zombina kännyään näpläävä keski-ikäinen koti-isä.

Raukea mutta toimeliaasti ruokaa etsivä, tyytyväisenä iltaunia odotteleva urheilija.

Näitä kahta universumia erottaa vain neljäkymmentäviisi minuuttia traineria vintillä.

Olen syvästi kiitollinen maailmankaikkeudelle siitä konstista, jolla väsymyksen saa muuttamaan totaalisesti muotoaan, ja yliminälleni siitä, että jaksan käyttää sitä konstia ainakin joskus.

Meneillään on siis kropan käynnistely, jos vaikka viikonloppuna jaksaisi ajaa kotiradalla kolme etappia kilpaa.

maanantai 14. elokuuta 2017

Finlandia vitun MTB

Aina kun ajan Finlandia MTB:n, olen paskassa kunnossa. Tai sitten se rata vaan on sellainen, että kuntoni aukot paljastuvat armotta.


Viime vuonna jo yksi kierros vitutti rankasti, mutta motivoi treenaamaan ylös kuopasta. Tänä vuonna kaksi kierrosta vitutti vielä enemmän jos mahdollista, koska alkukesällä sentään olin kunnossa, ja nyt kilvanajosta ei tullut vittu yhtikäs mitään.

No alussa sentään pysyin kisan voittajan Aimo Pyykösen perässä. Tai siis wattikohdissa hän otti kaulaa ja kikkakohdissa minä ajoin kiinni. Taisin siinä vittuillakin miekkosen kädettömyydestä. Pieniä iloja, sori siitä.

Sitten loppui jalka, käsi sentään säilyi loppuun asti. Sykkeet eivät nousseet eivätkä pysyneet ylhäällä. Ei hengästyttänyt eikä krampannut, mutta meno oli tooodella hidasta. Kun kisassa oli vieläpä käynyt osallistujakato, seurasi kolmisen tuntia kitumista ihan yksin. Mitä nyt ohi vilisi muutama tuttu selkä ja yksi läskipyöränöyryyttäjä. Kaikkien peesiin kyllä yritin, mutta kun syke nousi, tuli ajovirheitä.

Kierroksen jälkeen olisi ollut viisaampi keskeyttää ja mennä kotiin treenaamaan, mutta tapani ei ole keskeyttää vitutukseen, kuten nimeltä mainitsemattomalla Kimmo Ovaskalla. Kaivoin huoltokassista kolme sinne unohtunutta High5:n Isogeliä turvaksi ja jatkoin kitumista loppuun.

OK, tiukalta näyttää mies mutta mäki ei nouse.

Onneksi paska kisa taas motivoi, ja mielessä siintää Nivalan S/M-mara. En vain oikein tiedä, miten tästä tilanteesta saisi itsensä kuntoon. Pitkiä hitaita, lyhyitä nopeita, lepoa vai kuormitusta?

torstai 3. elokuuta 2017

Olmo Scatto Pista

Kun on lapsi 1980-luvulla, se jättää jälkensä: neonväreihin tulee erityinen suhde. Ostin tämän pyörän värin takia. Liukuma neonkeltavihreästä siniseen vie ajatukset pakkashaalareihin aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin.



Ihastelin tätä Olmo Scatto Pistaa vuosikaudet sekä livenä Kalliossa että virtuaalisesti. Kun tämä sitten joutui kiertoon, missasin kaksi ostotilaisuutta mutten kolmatta. Värin takia saa nimittäin ostaa vaikkei tarvitsekaan.

Tai siis on minulla tälle tarve ja slotti, ihan varmasti. Kahden fiksini eli lokarihybridi-Equillarin ja teräsperformance-Bareknucklen välissä on ammottanut kaupunkibiitterifiksin mentävä aukko. Ja Epun kasaamille retroille Araya-ratakiekoille piti löytää paikka.

Kasailin tästä arkkityyppisen eli vanhanaikaisen biitterin. Vähän liian pieneen runkoon vähän liian kapea stonga. Stemmi sellaiseen kulmaan, että brakeless-syöksyminen liikenteen rakosiin tapahtuu pää edellä. Juu ei, ajan tällä varmaan pari kertaa vuodessa töihin Viikin kautta ja kerran kaljalle Suvilahteen. Mutta mielikuvitelmia pitää olla.

Runko: Olmo Scatto Pista, DinWeazelin eniten ajama, Columbus Brainia ja keula ehkä Maxia
Ohjainlaakeri: Tecora, smuutti ja hyvä
Stemmi: 3ttt Chromix Plus, tähän joku jäbä on hitsannut lisää kulmaa ja luvannut että kestää
Stonga: Se kevyt aluinen, joka oli käytetty jo ekassa fiksissäni, huhhuh
Tupit: noname ouryntapaiset, eka kertaa kokeilen tällaisia
Keskiö: Campan Centaur 111 mm, sanoi Jussi
Kammet: Ofmega CX, vanhat maantiekammet, pultit melkein hinkkaa runkoon
Eturatas: Sugino S-Cubic 46t, oikein hyvä ja leimattu, Jussin kätköistä
Takaratas: On-One 17t, ettäs kehtaan, no vaihdan varmaan 18:aan
Ketju: HKK, leimattu tämäkin ja henkeni kivasti ruuvin ja metallilaatan varassa
Polkimet: 520, ostin varta vasten
Tolppa: Shimano 600
Satula: Sellen Gel Flow, Emilian loppuun ajama, roskikseen menossa
Navat: Miche Primato
Kehät: Araya CTL-370 Super Hard
Pinnat: 36 kromattua ja tosi ohutta
Kumit: Schwalbe Ultremo R.1 25 mm + Contin Gatorskin 25 mm


Äkkipolkaisun perusteella hauska, eloisa ja selvästi erilainen kuin aiemmat pyöräni. Keskikova runko, löysät kammet, ohjaus ihmeen vakaa vauhdissa ja hupaisasti keskittävä. Varvasylitystä hyvin. Tykkään pitää takakiekkoa pitkällä, niin geo on edestä nopea ja takaa hidas.