keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Lievästä hypotermiasta lievään euforiaan

Töihin lähtiessä satoi räntää, joten jouduin ottamaan enemmän vaatetta kuin olin suunnitellut, onneksi. Eltsun Bianchi-cupiin illaksi oli lupaillut melko asiallista ajosäätä.

Paskan vitut. Iltakuuden tienoissa jätin koneen auki Pasilassa, vedin mahdollisimman paljon päälle ja lähdin kaivamaan maastopyöräilijän mentävää aukkoa räntäsateeseen. Koekierroksella kone lämpeni mukavasti, koska Danin uudet ratalinjaukset vaativat jumppaa ja päällä oli talvivarustus.

Tavoitteet olivat selvät: Ehjä ajo, Bemarin säätöjen testaus ja muutama uskalias retki anakynnyksen tuolle puolen. Alun kiihdytyksessä ja ryntäilyssä tulisi joka tapauksessa takkiin, mutta muistelin että sumpuissa saisi välit kiinni tasaisella ajolla.

Niin se menikin, paitsi että junnut säntäilivät joka kurvissa ohi kieli vyön alla ja kovasti läähättäen. Oi kunpa vielä jaksaisin repiä sillä tavalla! Röyhkeämpää junnuveijaria opastin kiilailun jalossa taidossa, tietäen että loppukaudesta se menisi jo niin kaukana edellä, etten ennättäisi opettaa. Rata oli merkitty tavalla, joka koetteli kurveissa moraalia, mutta luovilla ratkaisuillani en sitten kuitenkaan saanut hylsyä, joten hyvin meni.

Neljännen kierroksen tienoilla oli selvillä liiankin monta asiaa:

Kisakunto: Olen jumittunut anakynnykselle, joten missään vaiheessa kisaa ei oikeasti tuntunut pahalta. Spekseinä 170, max 178. Toisen kierroksen isoimmassa nousussa vetäisin sen verran punaiselle, että mieleen palasi miltä happo tuntuu koivessa. Mutta mikä hämmentävintä muutaman sekunnin laskuissa palauduin aivan hyvin, ja palautuuhan sitä kun kynnyksellä ajaa. Lisää kisaa niin kroppa kestää lisää rynkytystä, ja tuli sentään vuoden syke-enkat, ja olisin jaksanut jatkaa samaa vauhtia.

Ajolinjat: 130 mm kiikkustuolilla pystyi lasettamaan melko huoletta alamäkipätkät, mutta sen pienen kalliodropin jätin ajamatta, koska koekierroksella tulin siinä päälleni alas, eikä siinä paria sekuntia enempää olisi voittanut. Kallionurmikkorolli tuli oikein sujuvasti ja kivikkojumpassakin löytyi oikeat kivenkolot.

Oma sijoitus: Sen jälkeen kun karistin liiat junnut kannoiltani jouduin kitumaan yksin. Eteen tosin lakosi kylmettynyttä, kaatunutta, kalusterikon kärsinyttä tai muuten kyllästynyttä veijaria, minkä seurauksena taisi tulla Bianchi-cupin paras sijoitukseni ja M40-sarjan toinen perättäinen voitto. Johtunee vain siitä, että olen kyllin typerä ajaakseni räntäsateessa.

Bemarin säädöt: No ne olivat vielä perseellään. Etukeula ei edelleenkään poimi pomppuja kovin sievästi, ja takaiskarin laitoin liian kovaksi siinä toivossa että jaksaisin ylämäkeen paremmin. Takapäätä pitää alkuherkistää Lietoa ajatellen, että ylämäissä riittää pitoa. Toisaalta pystyin ajamaan koko kisan vipuja kääntelemättä, trailimoodissa.

Kylmyys: Vesiräntä meni tietysti kaikesta läpi, koska kuorissa ei voi kisata. Kädet pysyivät juuri ja juuri toimintakuntoisina ja reidet eivät aivan jäätyneet pökkelöiksi. Paksu ruohonsekainen mutakuorrutus ei valitettavasti kelpaa kuoriasusteeksi.

Ja ai helvetti kun piti kisan jälkeen palata Pasilaan työkoneelle. Kisapaikalla en saanut kenkiä auki, että olisin voinut vetää kuorihousut jalkaan. Ennen Pasilaa alkoi tärinä. Pukkarissa sain kengät pois mutta siihen mennessä lattialle oli kertynyt niin paksu kasa sontaa, että luikin karkuun ennen kuin kukaan näkee. Omasssa kopissa työtuolille jäi märkä läntti, kädet eivät löytäneet näppistä, ajatus kulki hitaasti. Vartin jälkeen leuka alkoi väpättää, joten hoksasin vaihtaa paidan.

Parinkymmenen minuutin kotimatka tuntui etukäteen hengenvaaralliselta hypotermian takia, mutta päätin yrittää. Ja kas kummaa, energiaa riitti vielä jalkojen pyörittämiseen, ja sitten tuli lämmin. Kotona suihkuttelin vaatteita pidempään kuin itseäni. Oli kevyt olo.

Mun laji, mun pyörä, mun ihmiset. Mun räntä ja muta.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

VPCX Goes Gravel Grinding (or went...)

VPCX ei ole vain mudan ja rännän kyntämistä loppusyksystä tunti kerrallaan. Mutaa ja räntää voi nimittäin kyntää myös keväällä, ja vieläpä tuntitolkulla, kun jättää kilvanajon vähemmälle. Siksi kollektiivi järjesti jo viidettä kertaa trendikästä gravel grinding -retkeilyä.

VPCX:n tapauksessa gravel grinding tarkoittaa kilometreittäin tunkkausta, joitakin mutajuurakkohelvettejä ja muutenkin tiikeriansoitettua sorapintaa. Kohteena oli jälleen Reitti 2000.

Oli luvattu asiallista ajosäätä, joten aamulla satoi rännänsekaista lunta. Vedin kurashortsit ja kuoritakin päälle jo pihalla. Laaksossa sillan alla kärvistellessä vedin vielä pitkät kurahousut jalkaan ja hiihtohanskat käteen. Lunta tuli huolella, mutta niin tuli kuskejakin, viitisentoista. Sääliksi kävi Yksivaihteen kevätretken tyyppejä, jotka joutuivat spekuloimaan, lähtevätkö. VPCX:llä ei ole säävarausta.

Viime vuoden retkeä en ennättänyt liidaamaan, joten olin unohtanut miten se tehdään. Oli kylmä, satoi lunta, tuuli vastaan, talvikamat lepattivat ja parin sentin lumi vastusti renkaan alla, mutta jotenkin yritin ajaa entistä vauhtia. Se tarkoittaa että tyhmyyttäni liidasin alun ihan liian lujaa.

On helvetin vaikea vetää epätasaista porukkaa yhtenä lössinä, jos jonon periltä eivät tunnelmat kantaudu kärkeen. Onneksi sain Lahnuksella palautetta asiasta, ja muistin taas pari vanhaa jippoa siihen, miten homma hoituu jos on hoituakseen. Ei missään järjestyksessä:

- Peränpitäjäksi upseeriainesta, eli kokenut kuski joka selviää hankaluuksista.
- Mitä enemmän säntäillään ja ryntäillään, sitä enemmän vetäjän pitää hidastaa.
- Sitten kun tiedetään, kuka on hidas, hänen pitää ajaa kärjessä tasaiset pätkät. Perällä haitariliike ja roikkuminen syövät hitaita enemmän kuin hidas vauhti nopeita.
- Mäkisillä tai muuten hajottavilla pätkillä sovitaan millä väleillä otetaan porukka kasaan, koska hitaalle tasavauhti on usein joutuisin.
- Mitä pitempi retki, sitä enemmän fiilis ehtii vaihdella. Alkumatkan ryntäilijät ovat loppumatkan tunkkaajia ja toisin päin. Kaikki siis saavat kannustaa ja toppuutella toisiaan tasapuolisesti matkan mittaan.
- Ruokaa, juomaa ja Solvalla-Pirttimäki -välin kramppaajille suolaa.

Lumisade loppui, tiet kuivuivat, tunkkauspätkä hitsasi porukan yhteen ja sitten oli enää muutama itse voitettavana. Loppupätkän Petikosta Laaksoon puhalsi navakka myötäinen ja tuuppasi baariin asti. Terdellä aurinko kimmelsi tuopissa.

Oikein hyvä retki siitä kehittyi, ja melkein kaikki halukkaat pääsivät maaliin asti. Itse opin taas kaikenlaista. Peräpään valvominen ja sopiva kannustaminen ei ole minulle luontaisinta pyöräilypuuhaa. Se vaati rohkeuden keräämistä ja mentaaliharjoittelua enemmän kuin ensimmäinen pikkutupla ilman hissitolppaa, mutta onnistui lopulta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Väsymys sai kiinni

Pääsiäislauantaina olin vetämässä vielä yhtä ylä-peekoota, kun harhauduin krossarilla Mörköpolulle. Se on hieno polku Suolahdessa, mutta nyt se oli lumiröykkelikköä. PLIKS sanoi pinna katketessaan. SIHH sanoi ilma poistuessaan pinnan repimän tubeless-teipin aukosta.

Samalla katkesi kamelin selkä ja poistui motivaatio. Väsymys sai kiinni, koska ajoin liian hiljaa. Nilkutin anoppilaan, laitoin pyörän pysyvän oloisesti seinää vasten ja suuntasin yläkertaan suihkuun. Portaissa jalat olivat lyijyä.

Okei. Takana pari päivää lenkkeilyä liian kylmässä ja liian nuhaisena. Sitä ennen lämmittelemätön pakkastempo nuhaisena. Sitä ennen huonot palauttelut Mallorcan-leiriltä. Sitä ennen se leiri. Sitä ennen tehoiltaan melko kovaa treeniä. Sitä ennen flunssa. Sitä ennen Mallorcan-leiri. Ja niin edelleen.

Nyt sitten huilitaan, kunnes tieteellinen porras-indikaattori sanoo, että taas saa mennä.

Täytyy olla tyytyväinen, että olen pystynyt kuljettamaan polkupyörää niin paljon, että väsyttää!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Kisa vitun kausi

Ihan vaan pikkuista nuhaa! Lunta vain 45 asteen kulmassa! Sula tie! Vessatilaa ylellisesti tienpenkalla! Huolellinen lämmittely lastenvaunujen kanssa hölkkäämällä 150 m! Pyörä alle suoraan lentolaukusta! Ehdin kiristää tangon ruuvit!

Tarunhohtoinen pääkaupunkiseudun harjoituskisaviritys nimeltä Bianchi-cup on perinteisesti alkanut lyhyellä tempolla Hyvinkään suunnalla. Vuosina käpy & lehmä temmoin pari kertaa fiksillä, ja olisi pitänyt tälläkin kertaa. Haapasaarentien pikku töytäreissä naksuttelusta on vaan harmia.

Järjestäjille täytyy antaa jaxuhalit. Lastenhoitoteknisistä syistä vaimo sai lähteä minuutin ennen muita ja minä sain lähteä kymmenen minuuttia muiden jälkeen, vaikka se tarkoitti tikkumiehille lisää räntää niskaan. Läpsystä vaihto niin kuin lapsenhoidossa aina.

Lajirakkauden mallia näytti Bianchi-cupin primus motor Tuomas. Kisan jälkeen hän tuumi, että täytyy varmaan lähteä, kun vaimo soittelee. "Jaa kotiin jo?" "Eiku sairaalaan, meille syntyi lapsi aamulla." "Mitä helvettiä?" "Kato se on jo toinen."

Mitä ajoon tuli, se oli syvältä perseestä. Olen eeppisen paska tempokuski ja lisäksi kroppa on rikki tai jotain. Keskisyke 171 ja maksimit 175 - mittari piirsi tasaista viivaa pari pykälää anakynnyksen päälle. Kahdeksantoista minuutin rypistyksessä pitäisi pystyä enempään.

Puolitoista vuotta sitten pystyin krossaamaan tunnin paljon tuota korkeammalla sykkeellä, ja mittari piirsi piikkejäkin. Onhan se eri laji ja käyttää kroppaa monipuolisemmin, mutta silti. Väärää treeniä, ikää, vanhemmuuden iloja vai tempoajoa parhaimmillaan? En tiedä mutta vituttaa.

Kisakausi on silti avattu ja se on toiseksi tärkeintä. Jos ja kun ajattelin kisata, minun pitää taas totuttaa itseni kärsimään. Rutiinia puuttuu paljon. (Tärkeintä oli hääpäivän vietto räntäsateessa verenmaku suussa, yhdessä.)

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Strava ja sen vaikutukset treenaamiseen

Ajan nykyään pyörää myös Stravassa. Ideana liittymisessä oli jonkinlaisen treenipäiväkirjan automatisointi, ja kyllä Strava siinä asiansa ajaa. Viikkojen kertymiä on kätevä seurata, joten olen pystynyt rytmittämään puuhastelua. Kahden tehoviikon aikana kertymä on motivoinut trainerin päälle ja lepoviikon aikana se on antanut luvan levätä.

Äkkiseltään kokeiltuna Suunnon Movescount tilastoi ja analysoi ja kertoo palautumisesta ja reitittääkin paremmin ja on ilmainen toisin kuin Stravan premium. Kannattaa muistaa että molemmat ovat yksinomaan amatöörien elvistelyvälineitä, eikä niillä ole mitään tekemistä järkevän, yksilöllisen treenaamisen kanssa.

Mitä olen kilpaveljiä seuraillut, tapana on ollut metsästää Stravalla liian kanssa KOMeja, mikä on tuhonnut hyvät treenipohjat, kun kisajalat on syöty jo segmenteillä. Itse olen toistaiseksi välttynyt tältä kiusaukselta, ja oikein hyvä niin.

Vittuilumielessä tosin odotin, että talvi hetkeksi tasoitti Kivinokan rantajuurakkohelvetin ja kävin sitten vetäisemässä segmentille kolme reilua pohja-aikaa. Pimeässä, pakkasessa, nastarenkailla, takajäykällä. Kyllä on enskajumalat ihmeissään, että mitä nyt helvettiä.

Mitä työmatkoihin tulee, yritin parhailla jääkeleillä piirustaa Vanhakaupunginlahden yli viivasuoraa heatmap-linjaa edestakaisin. Saavatpahan sitten analysoida, että ihmeen vähän käytetty pyörätieyhteys, vaikka on niin nopea...

Päätelmä: Ei se ota kuin yksityisyyden ja datan, ja antaa vastineeksi minuuttilaskurin. Niin ja kavereiden yksityisyyden ja datan.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Testi-ihanuutta

Lepoviikko alla mutta kroppa käynnistetty muutamalla treenillä. Ruokailusta kolmisen tuntia. Kofeiinia sopivasti. Vintin lämpötila mukavat +5.

Trainerroadin kahdenkymmenen minuutin testin kimppuun siis! Olen istunut siellä vintillä niin saatanasti, että pitää mitata tapahtuuko mitään.

Napit korviin, rempseä soittolista ja yykaakoo hep. Lämmittely konservatiivisesti, vain viitisen prosenttia yli. Sitten asiaan. Alku sujuu nenähengitellen. Neljän minuutin kohdalla käynnistyy biisi jonka tempo on 90. Se tempo tuottaa reilut 340 hattiwattia. Soitan biisin kolme kertaa. Loppupuolella annan biisin vaihtua, kun on varaa kiihdyttää. Kadenssi nousee sataan, watit melkein neljäänsataan. Viimeiset pari minuuttia jalat keräävät happoa, mutta ei väsytä. Toisaalta ei ole kaunistakaan.

Pelkät bibsit ja +5.

Trainerroad, Turbo Muin ja Misuro B+ arpovat FTP:ksi 338 W.

Se on komea luku, mutta edelleen osaksi mielikuvituksen tuotetta, vaikka olen yrittänyt minimoida virhelähteet: hihnan kireyden, asetukset, olosuhteet.

Sattumoisin luku on sama kuin 20.10.2016, kun aloin vähitellen treenaamaan. Silloin oli hihna löysällä ja sen erotti. Silloin olin testin jälkeen romuna. Mutta joo, olisi taas kiva tietää oikeesti.

Testin jälkeen poika nukkui vielä, joten ajoin puolisen tuntia rasva-aineenvaihduntaa päälle. Sitten alkoi pyörryttää.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Harjoitteluni periaatteet tällä hetkellä

EDIT: Tämä ankea itkuvirsi on omistettu kaikille kiireisille tai perheellisille kisakuskeille. Aki, Mikko, Risto, Erkko, kaikki. Ootte kovia!

Minulle tuntemattomasta syystä ajolieska polttaa taas kuumana persauksia. Se tarkoittaa että olen ryhtynyt harjoittelemaan. Olisi kiva noudattaa jotain fysiologisesti perusteltua ohjelmaa, mutta paskan vitut, tässä elämänvaiheessa ei pysty. Niinpä puoskaroin itseäni kauhella kompromissiohjelmalla, jonka periaatteet ovat:


1. Treenaa aina kun mahdollista

Tämä tarkoittaa, että joudun ajamaan trainerilla. Voi vittu miten olenkaan ajanut trainerilla. Tällä hetkellä hoidan poikaa neljä tai viisi päivää viikosta, ja voin ajaa traineria kun hän nukkuu - usein aamupäivästä tunnin ja joskus myöhäisiltapäivästä tunnin. Jos trainerroadin fileissä näkyy kuoppa, se tarkoittaa että poika heräsi. Jos trainerroadissa näkyy kaksi harjoitusta peräkkäin, se tarkoittaa että poika nukkui pidempään kuin luulin.

Lisäksi voin ajaa ulkona iltayhdeksän jälkeen, jos puoliso ei ole väsynyt, sekä sunnuntaiaamuisin pari tuntia. Sillä määrällä ajokädet ja keskikroppa eivät kehity, tuskin edes pysyvät yllä. Ja ne ilta-ajot klo 21-23 ovat kyllä synkkiä.

Mihinkään suunnitelmallisuuteen ei ole mahdollisuuksia. Treeni voi peruuntua koska tahansa, ja joskus voi avautua mahdollisuus.


2. Aja tehoa

Koska en ehdi ajaa peruskuntoa edes sweetspotilla, ajan kynnystä ja VO2maxia, höystettynä matalan kadenssin voimarunttauksella. Niissä minulla onkin ollut tekemistä, mutta kehitys tyssää nopeasti, kun moottori ei koskaan hyrrää rauhassa. Ei voi mitään, pudotaan taas marttakisojen toisella kierroksella.

Ajan peruskuntoa kun ehdin. Viimeksi marras-joulukuun vaihteessa Mallorcalla, seuraavan kerran maaliskuun lopulla. Yritän pitää rasva-aineenvaihdunnan toiminnassa ajamalla ilman hiilareita, mutta eipä niitä tunnissa tarvitsekaan.


3. Luonnollinen Sattumanvarainen periodisaatio

En lepää suunnitellusti. Lepään silloin kun en voi ajaa. Onneksi niitä päiviä ja kausia on vittu tarpeeksi. On töitä ja on flunssaa. Lisäksi ajolieska on tällä hetkellä sen verran kuuma, että se palaa nopeasti loppuun. Niin on ennenkin käynyt. Sitten levätään.


4. Ei tukiharjoitteita

Olisi kiva venytellä ja käydä kuntosalilla ja uida ja juosta ja hiihtää sekä tukiharjoitteluksi että huvin vuoksi, mutta pyörällä ajon kannalta on fiksumpi ajaa pyörällä. Jos poika on hereillä, voin käydä kuntosalilla, mutta se haittaa pyöräilyä, koska en osaa tehdä siellä mitään järkevää.


Näilläkin eväillä ftp on noussut ja paino laskenut. Alussa on helppoa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sisäiset viennit - ei vittu

Kun ostin Bemarin, Toni sanoi että Reverb-hissitolppa ei kestä pakkasta. Kävin kokeilemassa, mahtaako miekkonen tietää mistä puhuu. Tietää se. Ajoin kotiin polvet suussa.

Minä sitä tolppaa Bemarista irti onkimaan. Mutta ei helvetti, hydrauliletkuhan kulkee hiirikuituputkien sisällä! Niin ja toisessa päässä on tolppa, toisessa liipasin, milläs irrotat! Eipä hätää, vakuutti Toni minulle ostohetkellä: Uudessa Reverbissä on Connectamajig, jolla letkun voi poikkaista ilman ilmaustarvetta, ja lisäksi Bemarin rungossa on isot luukut, joista onkia.

Tolppa lähti, Connectamajig irtosi, mutta luukut ovat pienet ja kiinni pienimmillä torxeilla mitä luupitta näkee. Putsailin ruuvinkannat huolella ja sain hiirikuituun aukot ilman vahinkoja, mutta letku ei tullut, vaikka vikittelin kuinka. Väkivallan käytöstä minua pidätteli kallis hiirikuitu, joten tiirasin keskiönalusluukusta lampulla Bemarin sisäistä kauneutta.

Näin raakaa kuitua, johon joku oli kairannut horjuvalla kädellä epämääräisen reiän, josta Connectamajigin taipumaton teräshäntä ei mahtunut taittumaan läpi. Sen olisi pitänyt tulla satulaputkea alas, mutta letku veti viistoputkea yläviistoon. Siinä kinnasi.

Menetin tästä ainoasta elämästäni pysyvästi puolisen tuntia, kun taittelin erilaisia ronkkimisvälineitä, kehittelin valaistusmetodeja, kääntelin runkoa ja ronkin puolisokkona hydrauliletkua hiirikuituputkistossa.

Ei helvetin perkele sisäisiä vientejä! Kaikkia ja ikuisesti! Tulkaa vittu itse ronkkimaan, te jotka suunnittelette näitä pyöränhäksättimiä! Pakkoko niistä on tehdä niin monimutkaisia, että letkut pitää piilottaa häksättimen sisään, jotta mainoskuvasta erottuisi polkupyörä?

Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se olisi kevyt ratkaisu, mutta luukut ja plugit lisäävät painoa, eivätkä edes pidä vettä.

Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se suojaisi letkuja, mutta eivät letkut tarvitse suojaa, ja maastopyörissä sisäisesti vedetyt letkut joutuu yleensä paljastamaan keskiön alla, mikä on arin mahdollinen vahinkopaikka.

Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos ne olisivat harmitonta turhamaisuutta, mutta ne aiheuttavat kolinaa, heikentävät runkoa ja haittaavat merkittävästi välttämätöntä huoltoa.

No sitten sain sen letkun irti, ja Reverb lähtee Epulle huoltoon, ja Toni saa kaupalla ujuttaa sen alkukesällä takaisin, ja pulssikin on jo vähän laskenut. Ei vittu.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Liikennetiedotus nro 2


25.1.2015 annoin liikennetiedotuksen, ja nyt annan taas.

Itäisen Helsingin alueella talvipolut ovat kunnossa.

Viime yönä satoi ohuesti märkää lunta märälle jäälle ja sitten pakasti, joten lumi tarttui jäähän. Ilman nastoja pärjää loistavasti.

Ohutlumisen talven takia kaikki polut ovat ajettavissa. Lumi ja jää tasoittavat enimmät röykyt, mutta isot tekniikkakinkamat ovat säilyneet ilonamme. Polun vieressä on ohuesti korppulunta, joka hidastaa muttei heitä tangon yli, kuten lumitalvena.

Menkää ajamaan niitä maastopyöriänne. Näitä talvia ei ole enää kauan.

Aamupäivävapaa

On rutiineja minulla nykyään. Minulla joka aina olen elänyt ja ajanut miten huvittaa.

Voin treenata kaksi viikkoa ja olla sitten viikon kipeänä. Selitys ei löydy ylitreenaamisesta vaan lapsiperheistä, jotka ovat yksiä taudin pesiä, vittu. Nyt oli nuha.

Voin (terveenä ollessa) ajaa Turbo Muinilla Trainerroadia yhden tunnin aamupäivisin, kun poika nukkuu. Joskus ehdin käydä jopa suihkussa.

Voin ajaa kerran viikossa ulkona valoisalla kolme tuntia. Aamupäivävapaata elämästä, ja hyvä niin. En tule hulluksi ja säilyy ajokäsi.

Oikein mukavia rutiineja, ja uskoisin kyllä pysyväni kohtuullisessa kunnossa.

Päivän kolmetuntista tosin piti modata. Ajelin Yetillä rauhassa, ettei keuhko sanoisi poks, ja oli hyvä kulku neljän nuhalepopäivän jälkeen. Kunnes Mellunmäen takametsissä vaihtaja päätti lopettaa toimintansa. Vika paikallistui liipasimeen eikä ollut korjattavissa metsässä.

No mitäs, voimatreeniä minä tarvitsinkin. Ajoin kotiin 32-11:llä.

Äsken avasin Sramin X9-liipasimesta kannen. Sieltä hyppäsi vain yksi jousi lattialle - ilahduttavaa. Sisällä oli viiden vuoden moskat. Saattoi päätellä että Yeti on viihtynyt katollaan suossa. Mikä vielä ilahduttavampaa, moskan alta paljastuneet liipasimen sisukset olivat jämerää tekoa. Ei kuluneita muovihampaita vaan messinkisiä vipuvarsia ja teräshampaita. Sen jousenkin sain rullailtua paikalleen. Tässä ilman moskia, niin voitte ihailla:




Mieltä lämmittää asiallisesti rakennetut työkalut. Paitsi että ei vittu lämmitä, kun tarkemmin tutkii. Palautusliipasin töykkii tuota messinkistä keinuvipua puhtaalla muovilla, ja senhän tietää mitä puhtaalle muoville käy siinä taistelussa. Se katoaa vähitellen yhdettömiin eikä jaksa enää töykkiä sitä messinkistä keinuvipua. Niinpä tämäkin insinööritaidon mestarinäyte kuuluu hehkulamppuhuijauksen piiriin.

No sain sen tekohengitettyä, mutta lähivuoden aikana luvassa lisää sinkulointia. Vittu.