perjantai 17. helmikuuta 2017

Harjoitteluni periaatteet tällä hetkellä

EDIT: Tämä ankea itkuvirsi on omistettu kaikille kiireisille tai perheellisille kisakuskeille. Aki, Mikko, Risto, Erkko, kaikki. Ootte kovia!

Minulle tuntemattomasta syystä ajolieska polttaa taas kuumana persauksia. Se tarkoittaa että olen ryhtynyt harjoittelemaan. Olisi kiva noudattaa jotain fysiologisesti perusteltua ohjelmaa, mutta paskan vitut, tässä elämänvaiheessa ei pysty. Niinpä puoskaroin itseäni kauhella kompromissiohjelmalla, jonka periaatteet ovat:


1. Treenaa aina kun mahdollista

Tämä tarkoittaa, että joudun ajamaan trainerilla. Voi vittu miten olenkaan ajanut trainerilla. Tällä hetkellä hoidan poikaa neljä tai viisi päivää viikosta, ja voin ajaa traineria kun hän nukkuu - usein aamupäivästä tunnin ja joskus myöhäisiltapäivästä tunnin. Jos trainerroadin fileissä näkyy kuoppa, se tarkoittaa että poika heräsi. Jos trainerroadissa näkyy kaksi harjoitusta peräkkäin, se tarkoittaa että poika nukkui pidempään kuin luulin.

Lisäksi voin ajaa ulkona iltayhdeksän jälkeen, jos puoliso ei ole väsynyt, sekä sunnuntaiaamuisin pari tuntia. Sillä määrällä ajokädet ja keskikroppa eivät kehity, tuskin edes pysyvät yllä. Ja ne ilta-ajot klo 21-23 ovat kyllä synkkiä.

Mihinkään suunnitelmallisuuteen ei ole mahdollisuuksia. Treeni voi peruuntua koska tahansa, ja joskus voi avautua mahdollisuus.


2. Aja tehoa

Koska en ehdi ajaa peruskuntoa edes sweetspotilla, ajan kynnystä ja VO2maxia, höystettynä matalan kadenssin voimarunttauksella. Niissä minulla onkin ollut tekemistä, mutta kehitys tyssää nopeasti, kun moottori ei koskaan hyrrää rauhassa. Ei voi mitään, pudotaan taas marttakisojen toisella kierroksella.

Ajan peruskuntoa kun ehdin. Viimeksi marras-joulukuun vaihteessa Mallorcalla, seuraavan kerran maaliskuun lopulla. Yritän pitää rasva-aineenvaihdunnan toiminnassa ajamalla ilman hiilareita, mutta eipä niitä tunnissa tarvitsekaan.


3. Luonnollinen Sattumanvarainen periodisaatio

En lepää suunnitellusti. Lepään silloin kun en voi ajaa. Onneksi niitä päiviä ja kausia on vittu tarpeeksi. On töitä ja on flunssaa. Lisäksi ajolieska on tällä hetkellä sen verran kuuma, että se palaa nopeasti loppuun. Niin on ennenkin käynyt. Sitten levätään.


4. Ei tukiharjoitteita

Olisi kiva venytellä ja käydä kuntosalilla ja uida ja juosta ja hiihtää sekä tukiharjoitteluksi että huvin vuoksi, mutta pyörällä ajon kannalta on fiksumpi ajaa pyörällä. Jos poika on hereillä, voin käydä kuntosalilla, mutta se haittaa pyöräilyä, koska en osaa tehdä siellä mitään järkevää.


Näilläkin eväillä ftp on noussut ja paino laskenut. Alussa on helppoa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sisäiset viennit - ei vittu

Kun ostin Bemarin, Toni sanoi että Reverb-hissitolppa ei kestä pakkasta. Kävin kokeilemassa, mahtaako miekkonen tietää mistä puhuu. Tietää se. Ajoin kotiin polvet suussa.

Minä sitä tolppaa Bemarista irti onkimaan. Mutta ei helvetti, hydrauliletkuhan kulkee hiirikuituputkien sisällä! Niin ja toisessa päässä on tolppa, toisessa liipasin, milläs irrotat! Eipä hätää, vakuutti Toni minulle ostohetkellä: Uudessa Reverbissä on Connectamajig, jolla letkun voi poikkaista ilman ilmaustarvetta, ja lisäksi Bemarin rungossa on isot luukut, joista onkia.

Tolppa lähti, Connectamajig irtosi, mutta luukut ovat pienet ja kiinni pienimmillä torxeilla mitä luupitta näkee. Putsailin ruuvinkannat huolella ja sain hiirikuituun aukot ilman vahinkoja, mutta letku ei tullut, vaikka vikittelin kuinka. Väkivallan käytöstä minua pidätteli kallis hiirikuitu, joten tiirasin keskiönalusluukusta lampulla Bemarin sisäistä kauneutta.

Näin raakaa kuitua, johon joku oli kairannut horjuvalla kädellä epämääräisen reiän, josta Connectamajigin taipumaton teräshäntä ei mahtunut taittumaan läpi. Sen olisi pitänyt tulla satulaputkea alas, mutta letku veti viistoputkea yläviistoon. Siinä kinnasi.

Menetin tästä ainoasta elämästäni pysyvästi puolisen tuntia, kun taittelin erilaisia ronkkimisvälineitä, kehittelin valaistusmetodeja, kääntelin runkoa ja ronkin puolisokkona hydrauliletkua hiirikuituputkistossa.

Ei helvetin perkele sisäisiä vientejä! Kaikkia ja ikuisesti! Tulkaa vittu itse ronkkimaan, te jotka suunnittelette näitä pyöränhäksättimiä! Pakkoko niistä on tehdä niin monimutkaisia, että letkut pitää piilottaa häksättimen sisään, jotta mainoskuvasta erottuisi polkupyörä?

Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se olisi kevyt ratkaisu, mutta luukut ja plugit lisäävät painoa, eivätkä edes pidä vettä.

Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se suojaisi letkuja, mutta eivät letkut tarvitse suojaa, ja maastopyörissä sisäisesti vedetyt letkut joutuu yleensä paljastamaan keskiön alla, mikä on arin mahdollinen vahinkopaikka.

Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos ne olisivat harmitonta turhamaisuutta, mutta ne aiheuttavat kolinaa, heikentävät runkoa ja haittaavat merkittävästi välttämätöntä huoltoa.

No sitten sain sen letkun irti, ja Reverb lähtee Epulle huoltoon, ja Toni saa kaupalla ujuttaa sen alkukesällä takaisin, ja pulssikin on jo vähän laskenut. Ei vittu.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Liikennetiedotus nro 2


25.1.2015 annoin liikennetiedotuksen, ja nyt annan taas.

Itäisen Helsingin alueella talvipolut ovat kunnossa.

Viime yönä satoi ohuesti märkää lunta märälle jäälle ja sitten pakasti, joten lumi tarttui jäähän. Ilman nastoja pärjää loistavasti.

Ohutlumisen talven takia kaikki polut ovat ajettavissa. Lumi ja jää tasoittavat enimmät röykyt, mutta isot tekniikkakinkamat ovat säilyneet ilonamme. Polun vieressä on ohuesti korppulunta, joka hidastaa muttei heitä tangon yli, kuten lumitalvena.

Menkää ajamaan niitä maastopyöriänne. Näitä talvia ei ole enää kauan.

Aamupäivävapaa

On rutiineja minulla nykyään. Minulla joka aina olen elänyt ja ajanut miten huvittaa.

Voin treenata kaksi viikkoa ja olla sitten viikon kipeänä. Selitys ei löydy ylitreenaamisesta vaan lapsiperheistä, jotka ovat yksiä taudin pesiä, vittu. Nyt oli nuha.

Voin (terveenä ollessa) ajaa Turbo Muinilla Trainerroadia yhden tunnin aamupäivisin, kun poika nukkuu. Joskus ehdin käydä jopa suihkussa.

Voin ajaa kerran viikossa ulkona valoisalla kolme tuntia. Aamupäivävapaata elämästä, ja hyvä niin. En tule hulluksi ja säilyy ajokäsi.

Oikein mukavia rutiineja, ja uskoisin kyllä pysyväni kohtuullisessa kunnossa.

Päivän kolmetuntista tosin piti modata. Ajelin Yetillä rauhassa, ettei keuhko sanoisi poks, ja oli hyvä kulku neljän nuhalepopäivän jälkeen. Kunnes Mellunmäen takametsissä vaihtaja päätti lopettaa toimintansa. Vika paikallistui liipasimeen eikä ollut korjattavissa metsässä.

No mitäs, voimatreeniä minä tarvitsinkin. Ajoin kotiin 32-11:llä.

Äsken avasin Sramin X9-liipasimesta kannen. Sieltä hyppäsi vain yksi jousi lattialle - ilahduttavaa. Sisällä oli viiden vuoden moskat. Saattoi päätellä että Yeti on viihtynyt katollaan suossa. Mikä vielä ilahduttavampaa, moskan alta paljastuneet liipasimen sisukset olivat jämerää tekoa. Ei kuluneita muovihampaita vaan messinkisiä vipuvarsia ja teräshampaita. Sen jousenkin sain rullailtua paikalleen. Tässä ilman moskia, niin voitte ihailla:




Mieltä lämmittää asiallisesti rakennetut työkalut. Paitsi että ei vittu lämmitä, kun tarkemmin tutkii. Palautusliipasin töykkii tuota messinkistä keinuvipua puhtaalla muovilla, ja senhän tietää mitä puhtaalle muoville käy siinä taistelussa. Se katoaa vähitellen yhdettömiin eikä jaksa enää töykkiä sitä messinkistä keinuvipua. Niinpä tämäkin insinööritaidon mestarinäyte kuuluu hehkulamppuhuijauksen piiriin.

No sain sen tekohengitettyä, mutta lähivuoden aikana luvassa lisää sinkulointia. Vittu.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Tämä ei ole mainos

Olli Miettinen on paitsi saakelin kova ajamaan pyörää, myös seniorikollegani polkupyöräbloggarina. Uusimmassa blogipostauksessaan Miettinen otti asiakseen valistaa lukijoita "maailman parhaasta talviajokengästä", joka on Lake MXZ 303.

Teksti on pitkä ja näennäisen asiantunteva, mutta uskottavuudeltaan vitullista höpöhöpöä. Joka helvetin sanakäänne tekee päivänselväksi, että Miettinen on saanut saapikkaat ilmaiseksi ja prostituoi itseään ylistämällä niitä maksusta.

Näinhän blogosfääri toimii, ja koko maailma, eipä siinä. Jos on näkyvyyttä, on myös ilmaisia talvisaapikkaita. Journalismin ammattilaisena haluaisin silti antaa Miettiselle pari vinkkiä.

Ammattimediassa on tapana kirjoittaa tavalla, joka antaa vaikutelman neutraalista ja tasapuolisesta tiedonvälityksestä. Hesari ei kopioi lehdistötiedotetta sellaisenaan, vaikka tiedotteen antaja antaisi toimittajalle talvisaapikkaat tai ostaisi Hesarilta puoli sivua mainostilaa. Neutraali ja tasapuolinen tiedonvälitys on illuusio, mutta sen luomiseksi on nähtävä vaivaa ja osattava tietty ilmaisutapa. Hesarin pääkirjoitus ja Miettisen arvio talvisaapikkaista operoivat samassa maailmassa, mutta vain toinen luo orastavan mielikuvan uskottavuudesta. Pitäisiköhän Miettisen ottaa silmä käteen tekstinsä kanssa ja pohtia uskottavuuden rakentamisen mekanismeja? Noin helvetin tökerösti ja näkyvästi mainostavalle bloggarille en antaisi ilmaiseksi edes puhkiajettuja sidejäni.

Polkupyöräblogosfääri olisi suppeampi ilman Miettisen blogia, ja ilmaiset talvisaapikkaat mitä ilmeisimmin pitävät blogin elossa, joten kyllä maahantuoja kaikin mokomin saa Miettiselle saapikkaita lahjoittaa. Moinen on moraalisesti erittäin kannatettavaa toimintaa, vink vink. Kehottaisin Miettistä kuitenkin suurempaan avoimuuteen lahjoitusten suhteen. Totta kyllä Miettisen blogin laidassa näkyy Laken mainos. Mutta jos haluaa uskottavuutta, ja sitä mainostaja haluaa, riippuvuussuhde pitää kirjoittaa auki. Mainita. Paljastaa. Tehdä selväksi.

Niin minä tein kun sain MCarbonilta hiirikuitukehän hajotettavaksi. Niin minä tein kun puoliso sai Pelagolta kiertuepyörän lainaan. Kansainvälisillä pyörä(tuote)bloggareilla on tapana kirjoittaa arvion alkuun, saivatko he tuotteen omaksi, arvioitavaksi vai ostivatko. Sillä saa uskottavuutta.

Talvisaapikas-esittelyssä, kuten viestinnän hätätilanteissa yleensäkin, Miettisen kannattaisi turvautua rehellisyyteen. Kukaan ei ole niin typerä että uskoo kritiikitöntä kritiikkiä. Siksi rehellinen kriittisyys on pohjimmiltaan paras tapa antaa tuotteelle näkyvyyttä.

Mitä niihin talvisaapikkaisiin tulee, minulla on ollut samanlaiset jo neljä talvea. Ne ovat ihan tavalliset talvipyöräilykengät.

Märällä ne ennen pitkää kastuvat joko varren kautta tai hiestä. Kuumalla ne saattavat hiostaa ja kylmällä tuntua kylmiltä, millä on valitettavan vähän tekemistä valmistajan speksien kanssa ja valitettavan paljon tekemistä käyttäjän osaamisen kanssa. Pitää olla omaan kehoon, olosuhteisiin ja ajoon nähden sopivasti kokoa, sukkaa, muuta vaatetta ja liikettä, että kengän saa toimimaan.

Ja niin kuin paksut ajokengät aina, myös Laket tuntuvat ikävästi huopatossuilta, joissa on klossi pohjassa.

Mitä tulee siihen Boan kiinnityssysteemiin jota Miettinen erityisesti ylistää, sen säätömahdollisuuksiin ja ikuiseen takuuseen, niin paskan vitut. Onhan sitä mukava säätää, mutta systeemi koostuu muoviräikästä, jossa on pikkuriikkiset hampaat ja vyyhti siimaa sisällä. Systeemi kiinnittyy kenkään pienimmällä mahdollisella torxilla. Voitte arvata, ettei Boa kamalasti tykkää mudasta tai jäästä.

Ikuinen takuu tarkoittaa, että Boa tietää systeemin hajoavan säännöllisesti. Siksi Boa-kauposta saa niitä räikkiä ja siimoja kun hakee vaan. Mutta ne pitää itse virkata sinne kengän sisään, mikä on vitullinen homma.

Minulta on hajonnut viisi Boa-räikkää, joista yksi juuri ennen kisaa. Lisäksi yhdestä kengästä rispaantui Boa-siima kengän tunnelin sisään, mikä teki kengistä käyttökelvottomat. Kengät kävivät Lakella amerikassa asti, mutta ikuinen takuu kattoi vain käyttökelvottomien kenkien paluupostin.

Niin että Miettis-Olli, mitä jos laittaisit siihen blogipostauksen alkuun, että sait ne kengät ilmaiseksi.

Vaaleansininen pomppis

Kuten tunnettua, puolisolla on Turkoosi polkupyörä. Se on kuuluisa mm. omasta polskasta ja todella paljon ajettu ja edelleen käytössä mammatangolla ja vapaarattaalla ja NS Bikesin hipofläteillä, mutta ai saakeli kun se ottaa minua päähän aina kauden vaihtuessa. Ei ole tilaa talvikumeille. Ja jos olisikin, niin pitäisi olla vielä täyspitkät loksut, pikkujarrut ja tarakka. Niille ei ainakaan ole tilaa, tai oikeastaan on, mutta siitä tulee hemmetinmoinen hässäkkä sinne takajarrusillan tienoille.

Onneksi sillä paremmalla polkupyöräilypalstalla tuli myyntiin askartelupaketti. Siitäpä joululahja puolisolle. Ja itsekin saisi melkein lahjan aina kauden vaihtuessa, kun olisi renkaalle tilaa! Hinta oli kohtuullinen 80 euroa, koska tolppa oli jumissa ja omistaja tiesi kokemuksesta millainen savotta se on.

Niin minäkin tiedän, mutta ostin silti. Kuten toisaalla on kerrottu, tolppa irtosi perinteisin menoin.

Muutenkin paketti oli ihan kiva hintaansa nähden. Ketjuna venymätön entinen skeneketju Sram PC-1, käyttöön. Fiksiratas hyvä, käyttöön. Vapaaratas halpana ja rohisevana roskiin. Molemmat irtosivat helposti toisin kuin pelkäsin. Ohjainlaakerin sai smuutiksi kun purki, liuotteli ja rasvaili. Jarrut olivat hyvät, jäivät kaappiin odottamaan sitä päivää kun cantileverit tekevät paluun. Stemmi ja spacerit olivat oikeinkin hyvät, käyttöön. Stonga ja kahvat hyvät, jäivät kaappiin. Takakiekkoon uusi pinna maksoi Velobiassa vitosen ja laakerit sai pelastettua, mutta kehässä oli pikkuinen repeämä, toistaiseksi kestää.

Sitten mätkin kaapissa olleita osia kiinni ja ostin lokarit Ylävitosesta. Pyörän budjetti 85 ja lokarit 50. Outo suhde. Tulihan siitä melko ruma laite, mutta tarkoituksenmukainen, ja on näissä pienissä pomppiksissa jotain söpöä, eikö?




Runko: On-One Il Pompino, S
Ohjainlaakeri: On-One Smoothie Light
Stemmi: Planet-X Superlight, 100 mm, 7 astetta
Stonga: Vectra tai biltsu tai motonet, mitä näitä on
Tupet: Ritchey Foam tietysti
Jarrukahva: Avidin ikivanha
Jarru: Shimano Deore
Tolppa: Thomson Elite
Tolpan kiristin: FixieInc siltä ajalta kun ne oli hyviä
Satula: Selle Italian aika hipo mutta aika loppuun ajettua
Takakiekko: Planet-X?
Takakumi: Schwalbe Rocket Ron
Etukiekko: Ritcheyn vanha Aeroad tai jotain
Etukumi: Schwalbe Marathon Winter
Kammet: Michen junnumaantie, 155 mm, 116 BCD (!!!, ebaysta piti kaivaa rattaita)
Ketju: Sram PC-1
Ratas: On-One
Lokasuojat: Bontrager NCS1, nämä on ihan parhaat
Tarakka: Ikivanha

Käyttötarkoituksesta sen verran, että puoliso on ajanut tällä nyt työmatkaa kahden soittimen ja muiden tavaroiden kera. Tarakka on siis oltava, samoin lokasuojat.

Onhan tämä pahasti päällekkäinen Turkoosin polkupyörän kanssa, mutta modernimpi, geoltaan parempi ja käytännöllisempi. Veikkaan että Turkoosi jää fiilistelypyöräksi, tai sitten siihen tulee kahdeksan vaihdetta kesän pikkukiertueelle. Itse en kyllä enää uskaltaisi Turkoosia rääkätä, on se niin vanha ja ajettu.

Tuossa vähän loksu+tarakka+partsbin -ihanuutta:




Ja tuosta näkee ettei se lipeäkylpy ja lämpö tee maalille muuta kun kellastaa:




Tarkkaavainen huomaa silti että satulaputkea on melkein kaksi senttiä vähemmän kuin pomppiksissa yleensä. Minusta sitä oli liikaa joten otin pois.

Perverssillä tavalla pidän tällaisista pyöristä, jotka kuin itsestään kasautuvat minibudjetilla ylijäämäosista. Mutta toisaalta - tämän neitsytajolla käytiin koko perheellä Toni & Tonissa, ja puoliso oli sitä mieltä että siellä on nättejä pyöriä...

perjantai 13. tammikuuta 2017

Ajoittaista

"Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä."

Niinhän sitä toivoisi. Mutta kuka käski suunnata joululomalla paikkaan, jonne oli tulossa myös flunssan jälkitautivaiheessa oleva lapsiperhe? Ei kukaan, ja suunnattiin silti.

Ja tapahtui niinä päivinä, että tapaniin asti oli ohjelmassa vuorotellen traineria ja jääteitä, mutta sitten nousi kuume ja sitten tuli niin helvetillinen yskä, etten nukkunut kolmeen yöhön. Erinäiset seikat viittaavat A-mallin influenssaan, joka tuli "lievänä", koska otin piikin.

Oikein mukava mökkiviikko, vittu.

Vähitellen olen päässyt polkupyöräilynsyrjään takaisin kiinni, paitsi että bonkkailen tunnin lenkeillä ja työmatkoilla. Tällaista tämä nyt on ollut koko syksyn - saan ajeltua viikon melko hyvin, mutta sitten menee pari viikkoa taudissa tai työkiireessä. Syynä lienee talouteemme muuttanut pienikokoinen henkilö, joka poimii pöpöjä ja saa sekä päivät että yöt hujahtamaan ohi hämmentävällä nopeudella. Entisaikaan pärjäsin kisahommissa lähinnä sillä, etten koskaan sairastanut ja lepäsin hyvin. Nyt täytynee myös treenata, ja justeerata tavoitteita.

Into urheiluun tuntuisi kuitenkin kohtuulliselta. Ties vaikka ottaisin täksi vuodeksi taas ihan lisenssin, kun pääsen nelikymppisiin.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Jäissä

Maanantaiaamuna oli vetänyt ykköstyömatkan kaljamalle. Onneksi selvisin ojia pitkin Viikin arboretumin läpi Koskelantien pyöräkaistalle, joka oli sula ja hiekoitettu.

Mutta sen yhden lätäkön pinnan alle oli jäänyt piileskelemään peilijää, joka luistatti etupään alta suoralla. Olisi ollut mukava pannuttaa sille jäälle, mutta pannuttaessa ei yleensä saa valita. Niinpä polvi kohtasi tappajasepelillä kuorrutetun asvaltin.

Työpaikan miestenvessassa riisuin housut ja olin juuri pesemässä polvea lavuaarissa, kun pahaa-aavistamaton musiikki-informaatikko tuli aamukuselle. Hän katsoi vähäpukeista alavartaloani, sitten punaista vettä lavuaarissa ja taas minua, ja onnistuneesti päätteli, etten ole hankkiutumassa eroon ruumiista synkän seksiaktin jälkeen.

Polvi on melko ok, mutta sen verran rosoinen, että aluetta on bepanteenin lisäksi pitänyt peitellä lapuilla, etteivät housut likaannu.

No mitäs, loma alkoi ja pakattiin auto täyteen kissoja, vauvoja, trainereita ja fillareita. Olin pitkään arponut otanko nastat mukaan Keski-Suomeen. En arponut enää.


Tällä hetkellä Keski-Suomen hiekkatiet ovat kuperaa vesijäätä. Ainoa tietämäni rengas, jolla täällä pystyy pyörällä ajamaan on Schwalben Ice Spiker Pro. Onneksi ostin sellaiset toissa talvena.

Hauskaa repiä putkelta pystyjyrkkää jäätöytärettä, kun takarengas pitää paremmin kuin kesähiekalla.

Hauskaa lasettaa alamäkeen neljääkymppiä, osua uraan ja tuntea miten nastat raapivat minut kuilun reunalta turvaan.

Ja aivan erityisen hauskaa, että Ice Spikerin kartionastat eivät lähde varoittamatta alta - rapina muuttuu vähitellen rapsutteluksi ja pyörä alkaa sladittaa.

Kuumottavinta oli palata anoppilaan jäitä pitkin, eikä suinkaan pidon takia. Keitele on kymmenen sentin kirkkaassa teräsjäässä, mutta päällä vähän vettä. Paikoitellen jääkansi näyttää sysimustalta avovedeltä, etenkin niissä kohdin, missä vanha jää on rispaantunut lautoiksi ennen uuden teräsjään muodostumista. Kun näköhavainto kirkuu, että eturengas uppoaa hyytävään avoveteen, järjen vakuuttelu kymmenen sentin teräsjäästä katoaa melkein kuuluvista.

Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä.

Yeti ja napakelkan varsi.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Pääomasta


Loppukesästä sijoitin huomattavan rahasumman polkupyörään, jolla on hauska ajaa.

Sen jälkeen olen:
- ajanut sillä muutaman lenkin
- pessyt sen huolella
- ollut ajamatta sillä rapakeleillä, ettei se vain likaannu
- asetellut siihen suojateippejä, ettei se vain saa kiveniskuja
- pitänyt sitä keittiön seinää vasten, ettei se vain kulu.

Vitun idiootti.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Laatuaikaa lipeän seurassa

Tulipahan taas irrotettua yksi On-Onen halpa satulatolppa Pomppiksesta.

Sain sen Pomppiksen tosi halvalla, koska jumittuneen satulatolpan irrotus on vittumaisin puuha polkupyörän rakentelun lukuisista vittumaisista puuhista. Se on sekoitus metallurgiaa, kemiaa, tekniikkaa, voimankäyttöä - sekä meditaatiota sen vittumaisen tosiseikan äärellä, että ennaltaehkäisyllä kaikki olisi ollut vältettävissä.

Onneksi olen rakentelussa niin retrohenkinen, että kohtaan yleensä vain alumiinin ja teräksen epäpyhiä satulatolppaliittoja. Niihin on konstinsa. En halua edes kuvitella, miten kuitupyörien tolppajumit vituttavat.

Aluksi kokeillaan vääntää tolppaa satulasta. Sitten vaihdetaan halvempi satula ja väännetään lujempaa. Jos tolppa on jumissa, se ei tällä irtoa, koska se on jumissa. Jumi tarkoittaa, että alumiinioksidi on hitsannut tolpan ja rungon yhdeksi kappaleeksi, yleensä yli kymmenen sentin matkalta. Sellaiset hitsaussaumat eivät tuosta vaan aukea.

Tunkeutuvat öljyt eivät hitsautuneeseen alumiinioksidiin pure, mutta kun ei ollut kiire niin niitäkin kokeilin. Hyvältä ne haisee, ei vaikutusta.

On-Onen tolppa oli siitä kiva, että kun hilut purki, jäljelle jäi tötsä josta tolpan sai ruuvipenkkiin kiinni ja saattoi vääntää rungolla. Runko kestää aika paljon taipumista ilman pysyviä muodonmuutoksia. Kerran väännettiin yhtä runkoa kaksissa miehin, ja kun kuului kaamea räks, kesti pitkään aprikoida, ratkesiko runko vai irtosiko tolppa.

Tällä kertaa oli siirryttävä destruktiivisiin menetelmiin. Iskin tolppaan napakoita iskuja isolla vasaralla. Runko tietysti kädessä eikä mitään vasten, ettei runko ota kipeää. Sen jälkeen ruuvipenkissä väännettynä tolppa ihan inan verran taisi liikahtaa ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Sitten kuului räks ja tolppa meni rikki. Paskaa laatua.

Siispä liuotushommiin. Älkää kokeilko tätä kotona. Pitäkää lapset poissa alueelta. Käyttäkää suojavarusteita. Älkää jättäkö valvomatta.

Ideana on NaOH eli lipeä. NaOHin ja veden liuos ei liuota terästä, mutta liuottaa alumiinia. Sillä saa alumiinitolpan katoamaan teräspyörän sisältä. Näppärää, paitsi että NaOH liuottaa myös kaikkea orgaanista, esimerkiksi ihmistä. NaOHilla avataan viemäreitä, joten sitä saa kiteinä rautakaupasta.

Ennen kuin pääsin asiaan, otin putkenkatkaisijalla tolpanjämät pois törröttämästä, ja kun Pomppiksen rungossa on vähän ylimääräistä satulaputkea, lyhensin sitäkin reilulla sentillä.

Sitten tämänkertainen innovaatio. Satulaputken suu on kätevin sulkea kumihanskasta leikatulla sormella. Varmistin tulpan minigripillä ja jesarilla.

Runko ylösalaisin ison (teräksisen, ei sinkkisen, se katoaa...) lavuaarin päälle. Sitten (ehyet!) kumihanskat käteen, lasit silmille, lasipurkkiin pari desiä vettä, perään 2-4 kukkuraista ruokalusikallista NaOH-kiteitä, sekoitetaan. Muodostuu lämpöä ja jotain jota ei tee mieli hengittää.

Isolla injektioruiskulla tuuppasin liuosta juomapuollotelineen reiästä sen verran että tolpan jämät peittyivät. Kerrankin geometrian taidosta oli hyötyä, vaikka kyllä näppituntumallakin tekisi. Kihinä alkaa heti ja reaktio kiivastuu sitä mukaa kun lämpö nousee, ja se muuten nousee.

Vaikka lisäisi liuosta vähitellen, yleensä kärsivällisyys pettää ja jossain 10 minuutin kohdalla liuos kuohuu yli jostain, mutta ei se haittaa.

Muutaman tunnin jälkeen NaOH on tehnyt mitä jaksaa ja jäljellä on mustaa, liukasta liejua, joka ei näytä terveelliseltä. Sitä varten Viikissä on vedenpuhdistamo. Huuhdellaan runko. Toistetaan käsittely tarpeen mukaan. Minä taisin toistaa neljästi, ja viidettä kertaa ei tarvinnut, koska jämät lähtivät meisselillä vääntäen. Liuos oli päässyt sopivasti teräksen ja alumiinin väliin.

Viikkokausi meni puuhastellessa. Laatuaikaa rakkaan harrastuksen parissa. Välillä runko kävi kuumanakin, mutta tällä kertaa ei vaurioita maalipintaan, sormiin tai silmiin.

27.2. on taas kansainvälinen satulatolpanrasvauspäivä. Maltatteko odottaa siihen asti vai menettekö nyt heti, kun tiedätte tämän kaiken?