torstai 31. heinäkuuta 2014

Tubeless-krossin sudenkuopat

Kerrataanpa vielä, kun tuo edellinen postaus oli niin epämääräinen. (Yritän ymmärtää itseäni, ymmärtäkää tekin; koska kirjoitan ammatikseni, en näin harrastuspohjalta oikein viitsi.)

Tubeless-krossi ei oikein onnaa, koska:

  • Valmistajat eivät ole kehittäneet standardia. Levyjarrukrossaajat ajavat 29-XC-kiekoilla, joiden tubeless-reunat on tehty maastokumeille eikä krossinakeille. Cantilever-hinkkaajat yrittävät maantie-tubeless-kehillä, jotka toimivat vain maantiepaineilla.
  • Sopivia kumeja ei ole, tai jos sellaisen löytää, se toimii vain tietyllä kehällä. Tämä johtuu siitä, että ei ole sitä kehästandardia. Kumeissa TLR voi toimia tai sitten ei. Normikumi ei toimi. Ei tod. Ei ikinä. Ainakaan minulla.
  • Mukavuuspaineilla nakkirengas lyö läpi enemmän kuin maastokumi. Tuubivanteissa ei ole reunoja, siksi kärmes ei pure. Tubeless-vanteissa on reuna. Siksi kärmes puree vaikkei ole sisuria.
  • Krossikumit tarvitsevat tukea enemmän kuin maastokumit. Tarkoitan että ajopaineilla ohutkylkiset krossikumit vaeltavat ja muljuavat, vaikka pysyisivät vanteella. Tukea tulisi sisurista. Ilman sisuria tarvitaan jämympi kylki, mikä huonontaa muita ominaisuuksia.
  • Krossikumi on arka paineelle. Siksi litku ei toimi, vaikka toimisikin. Pikkusuhaus ilmaa pihalle ennen kuin litku tekee työnsä on liikaa.

Kokemusperäisesti veikkaan että oikeat ajomiehet ajavat krossia tuubeilla tästä ikuisuuteen. Tubeless yleistyy krossissa paljon hitaammin kuin maastossa.

Mutta kun sen toimivan yhdistelmän löytää niin onhan se hienoa.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Krossi-tubeless

Päivitin titamiini-krossarin kiekot. Runkosetin mukana tulleet kiekot painoivat kuin syntitaakkani, mutta eniten häiritsi tubeless-säätö. Väittivät tubelesseiksi eikä mitään teippejä sun muita tarvittu, mutta kumit eivät nousseet vanteille, ja jos nousivat, eivät pysyneet.

Psst-psst, sanoivat paskakiekot, kun ajoin niillä juurien yli. Kaikki kumit, jopa aito-tubelessit, pihistelivät ilmaa vanteen reunasta. Kaiken huippu oli kun pikkukännissä jänöhyppäsin huonosti rotvallille ja kumi rullasi vanteelta. Runtua tuli sekä mieheen että kehään. Jälkimmäistä siloitin viilalla. Ei ole siitä kehästä enää krossi-tubelessiin.

Koska tubeless on kaikessa maastopyöräilyssä tärkeä askel kohti taivaallista auvoa, paskakiekot harmittivat. Ostin halvalla paskaa jonka luulin toimivan, ja sitten kiusasin sillä itseäni ihan liian pitkään.

Polkimineen vähän alle 9 kg rossipyörää. Metalliseksi
ja levyjarrulliseksi ihan ok, kai.

Vitutus maksoi reilut viisisataa euroa. Tilalle tuli internetin ihmemaasta jotain sellaista kuin "Fun Works N-Light Evo DT Swiss XR 331 Aerolite disc 1490g Laufradsatz 29er incl.TLR Kit" eli kevyt tubeless-kiekkosetti halpisnavoilla, keventelypinnoilla ja laatukehillä.

DT Swissille TLR-renkaat nousivat helposti ja napsahtivat uskoa luoden. Eteen laitoin Schwalbe Rocket Ronin, joka on kevyt mutta tubeless-yhteensopivuudeltaan epäluotettava. Taakse laitoin Maxxis Mud Wrestlerin, joka on painavampi mutta tubelessimpi.

Äsken kävin testaamassa ja huomasin, että krossi-tubeless on vaikea asia. Maastossakin tubeless-virityksien onnistuminen riippuu tähtien asennosta, krossissa vielä enemmän. Nyt kumit pysyivät vanteella mutta eivät kestäneet.

Rocket Ron sai lenkillä neljä viiltoa, joista litku pursusi. Reunalangan viereistä pikkuviiltoa sain huljutella pitkästi umpeen. Pumppailua kertyi enemmän kuin ajoa. Se rengas on liian rimpula minun krossiini, säästän hiekkateille.

Sen sijaan Mud Wrestler toimi kuin tauti - piti, pysyi, kesti. Seuraavalla lenkillä lasken paineet puoleentoista ja lähden Kivikkoon. Jos vielä toimii niin ylävitoseen tulee asiaa.

Pickenflick keveni pari kiloa. Pito, rullaavuus ja mukavuus lisääntyivät valtavasti. On se sen arvoista.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Metsätyöt ovat perseestä

Porukoiden mökillä viikon verran tein rankamettää: katkoin ja karsin paksua rankaa, kannoin sitä vastamäkeen laanille ja siivosin metsänpohjan. Kaupanpäällisiksi tein pilkettä anoppilassa. Nämä konttorityöläiselle kamalat puuhat kaipaavat jonkinlaista oikeutusta, mutta treenaamisesta sitä oikeutusta ei löydy. Metsätyöt ovat perseestä.

Metsätöiden kaikki liikkeet moottorisahan kannattelusta tukin nostoon ja kirveellä hutaisuun ovat epäsymmetrisiä ja amatööri tekee ne kaukana kehon keskilinjasta. Tämä tarkoittaa staattisia kiertoja sekä julmia iskuja löysän tukilihaksiston läpi suoraan tukirankaan. Sellainen on kropan hyvinvoinnille melkein yhtä pahasta kuin konttorityö. Alaselkä on enemmän jumissa kuin koskaan, ja uni päättyy selkätuskaan aamuseitsemältä.

Metsätyöt ovat myös hirvittävän raskasta kokovartaloliikuntaa. Ensimmäisenä päivänä jaksoin ahertaa tunnin. Elanto metsurina olisi pitkässä kuusessa, tai ainakin oksaisessa. Siihen kun ynnää seksihelteen ja paksut suojavaatteet niin kusella käydessä kiteet vaan pölisee kanervikkoon. Tuho on täydellinen kun nesteytys hoidetaan mökkityyliin kaljalla ja kehonhuolto saunalla.

Joskus Paavo Nurmen aikaan metsätöitä kovasti mainostettiin oivana tukiharjoitteena kestävyysurheilulle, mutta nyt kokemuksesta tiedän entisajan surkimusten motiivit. Oltiin köyhiä, metsätyöt piti tehdä, ne olivat raskaita ja niiden oikeutukseksi piti kertoa tarina, eli kusettaa itseään.

Minä en kuseta. Sama se vaikka syke hakkaa PK-alueen yläpäässä puoli päivää. Metsätyöt ovat perseestä, jos tarkoituksena on ajaa pyörää.

Onneksi tarkoituksenani oli tehdä metsätöitä.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Ei ole kuumia päiviä (Joupiskan marttakisa)

Lämpötila ei vaikuta. Jos vaikuttaa, se vaikuttaa kaikkiin samoin. Paitsi minä olen päättänyt, että kaikki lämpötilat auttavat minua.

Joupiskan maratonilla oli oikeasti kuuma, mutta ainoa mistä sen huomasi, oli hengitys ylämäissä. Tuntui kuin olisi vetänyt ilmaa hitsauslieskasta.

Normikuvauskohta, normi-ilme. Kuva: Normikuvaaja.

Jalat löllyivät, mutta se johtui muusta. Lähinnä siitä että viime viikon olen tehnyt rankamettää. Rankamettä on konttorityöläiselle kamala paikka eikä lainkaan laskettavissa polkupyöräilyn harjoitteluksi. Rankamettä kuluttaa. Ajoin kyllä kaksi kertaa Emilian kanssa.

Kisassa tavanomainen alkukompurointini sattui neljäkymmentä minuuttia ennen starttia. Laken kisakengästä poksahti Boan räikkä paskaksi. Inhoan Boan räikkiä. Tuli Hi5Bikesille taas asiaa. Ne varmaan ilostuu, kun menen vaatimaan kuukauden myöhässä olevaa kiekkoani ja läväytän paskat kengätkin tiskiin.

Mutta Seinäjoelle on liian pitkä matka, että viitsisi kengän takia ottaa DNS:n. Lähdin oranssit makkarankuoret päällä Seinäjoen keskustaan kenkäostoksille. Onneksi on uusi kesäauto, jonka tärkein ominaisuus on kuljetuskyky paikasta A paikkaan B, ja ajoissa takaisin.

Ostin halpis-Shimanot. Harmi että niitä ei myydä yksittäin, koska otin vain toisen käyttöön. Klossin vaihdon ja säätämisen jälkeen aikaa valmistautumiselle jäi kymmenisen minuuttia, joten en varsinaisesti ennättänyt jännittää. Esittelin ylpeänä eriparikenkiä kaikille halukkaille. Ne ovat soma lisä eriparipolviini; patti on tallella.

Kisan alettua oma porukka löytyi nopeasti, mutta minun piti ajaa se väkisin kiinni, koska alkunousun töytäreessä joku sutaisi tyhjää ja teki normisumpun. Porukassa kiilailin vakiokaavalla: hiekkateitä ja ulkoiluväyliä vuorovedolla, polkupätkillä kärkeen. En mene polkupätkillä kärkeen siksi että luulisin olevani singletrack-jumala vaan siksi ettei kukaan pääsisi karkuun. Nyt on sekin synkkä salaisuus paljastettu.

Sitten seurasi kitumista vajaat kolme tuntia, paitsi että oikeastaan en kitunut. Oli mukava ajaa kun aurinko paistoi ja juoma upposi. Joskus tässä blogissa vannoin hunajasuolaveden nimeen, mutta nyt palasin syntisiin kemikaaleihin ja join piruuttani seurasponsorin kofeiinipitoisia elektrolyyttitabletteja. Sokerit imin geeleistä.

Yksi mokoma pääsi polulla karkuun ja yksi ikämies kuittasi loppunousussa, mutta muuten ajoin tasaisesti.

Tuloksena seitsemäs sija miesten yleisessä vessassa sarjassa. Valitse taistelusi, sanoi Sun Tzu Sodankäynnin taidossa. Kilpailevana maastopyöräilijänä lisään, että valitse ne kaukaa Etelä-Suomesta ja ajoita ne lomakauteen.

Kiitos taas Jaakolle kaluston lainasta ja seurasta. On todella hämmentävää että muutkin ajavat maastopyörällä kilpaa Suomessa. Siinä pöhköydessä riittää jakamista.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kuolema pyörän päällä

Ranskalaiset ovat perinteistä ja fiksua pyöräilykansaa. Heidän mielestään aika-ajo ei ole pyöräilyä vaan kuolemista pyörän päällä. Olen ranskalaisten kanssa samaa mieltä.

Aivan erityisen kuolettava on Bianchi-cupin perinteinen maasto-aika-ajo Petikossa. Siitä puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräkilpailusta mielekkään.

Rata on latupohjaa ja ulkoiluväylää ja se ajetaan edestakaisin, joten tekniset laskut tai vikkelät singletrackit eivät tarjoa haasteita saati yllätyksiä. Kilpakumppanit on tiputeltu minuutin päähän toisistaan, joten heidän kanssaan ei voi mitellä ylämäkikuntoa tai lasku-uskallusta.

Jäljelle jää puoli tuntia pyörän päälle kuolemista. Se on niin kamalaa, että sen on pakko olla hyvä treeni. Tänään ajoin Petikon aika-ajon jo neljättä kertaa.

Parasta oli siirtymät Emilian kanssa. Pahinta oli rengasongelmien eeppinen jatkuminen. Roskaläjästä pelastetun Ikonin kylkiviiltoa en saanut kunnolla paikattua, joten kumi sylki litkua Malminkartanoon asti, kunnes nöyrryin laittamaan sisurin.

Olisi mukava ajaa pitkästä aikaa yksi kunnon treeni ilman rengasongelmia.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Vajaamatkalla

Juna lähti 7.06, joten heräsin vasta kun Toijalasta piti polkea kisapaikalle 23 kilometriä. Korkeakankaalla oli normaali suomalainen pyörätapahtumatunnelma. Laskettelukeskus kesälamaannuksessa, muutama ihminen ja erittäin huonoa populaarimusiikkia PA:sta. Minullakin oli normaali pyörätapahtumatunnelma, paitsi jännäkakalla tarvitsi käydä vain kerran.

Koska en ajanut täyttä matkaa (60) vaan vajaan (40). Ensimmäistä kertaa ikinä. En luota vielä polveen, treeninä vajaa on parempi ja tulihan niitä kilsoja siirtymistä.

Kaikki kuitenkin lähtivät yhtä aikaa. Alussa jäin sumppuun ja ensimmäisessä mäessä etsin vauhtia. Se löytyi sakista Jani Poussu, Ismo Perttula ja Erkko Salonen. Rata oli melkein koko matkalta kovavauhtista peesausta, mutta koska olin vajaamatkalainen, en väijynyt sijoitusta vaan luukutin kärjessä vailla huolta huomisesta. Kerroin kohteliaasti joukkiolle, että en kuitenkaan aja heidän kanssaan kilpaa.

Marttarataa oli tosi hauska luukuttaa täysii mutta lyhyesti. Voisin tottua ajamaan vajaamatkoja.

Parasta oli että hapot peseytyivät koivista. Se on hieno tapa sanoa, että ylämäen jälkeen tuli alamäki, jossa ei enää tuntunut pahalta.

Noin neljä kilometriä ennen maalia etukumi puhkesi, kun koukkasin polun vierestä hitaamman ohi. Puolen sentin vekki, litku ei tuki. Sisuria en voinut vaihtaa, koska uusi liukas pumppuni oli pudonnut taskusta jo alkumatkasta.

Kolmas päivä putkeen kun treeni jää kesken pumppuongelman takia.

Paitsi että ei jäänyt. Älä ala mulle pumppu nyt! Ajoin tyhjällä kumilla maaliin. Ei se niin vaikeaa ole eikä niin hidasta. Etukiekkoonkin jäi vähän henkeä jäljelle.

Tuloksena toinen sija, podium-visiitti tuuletuksineen sekä vieläpä hulppea Valkeakoski-aiheinen kylpypyyhe! Ajatelkaa! Ynnä vielä joku bluetooth-korvanappi, jota en tarvitse. Annan ensimmäiselle kommentoijalle.

Yeti lainakiekolla oli hyvä ajaa. Pitkästä aikaa.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Joskus vastustaa

Itse asiassa vastustaa usein.

Eilen kävin ylävitosessa hakemassa Yetiä. Mutta ei se ollutkaan haettavissa. Se on saanut valohoitoa kolme viikkoa. Lupasivat huomiseksi.

No mitäs, kävin eilen myös Shellillä nostamassa Rocket Ronin taas kerran Pickenflickin vanteelle. Se ei pidä ilmaa, mutta jos tällä kertaa. Lähdin lenkille ja Uutelan metsissä blurppasi. Siinä kohtaa missä on eniten hyttysiä. No mitäs, rupesin laittamaan sisuria. Pumpusta katkesi männän varsi.

No mitäs, talutin kilometrin metrolle ja kilometrin kotiin.

Illalla vittuuntuneena kävin Shellillä nostamassa Pickenflickin vanteelle SlantSixin, vaikka ei se edelleenkään mahdu pyörimään. No mitäs, moukaroin titaanirunkoon lisätilaa vasaralla. Mutta ei se vieläkään mahdu.

No mitäs, tänään kävin ylävitosessa hakemassa Yetiä. Mutta ei se ollutkaan haettavissa. Valohoito on jatkunut.

No mitäs, ostin kuitenkin uuden pumpun ja uuden krossirenkaan, nimittäin Maxxis Mud Wrestler 700 x 33 60 tpi EXO TR. Noin pitkällä nimellä luulisi toimivan, semminkin kun TR tarkoittaa tubeless ready. Lähdin lenkille ja Herttoniemen metsissä burppaili sen verran että päätin pumpata lisää ilmaa. Pumppu ei pumpannut. Se vuoti.

No mitäs, talutin pari kilometriä kotiin.

Nyt kello on 19.47 ja Jimmy lupasi soittaa jos Yeti sittenkin tulee ajokuntoon. Samalla voisi yrittää vaihtaa pumppua toimivaan. Nimittäin huomenna seitsemältä lähtee juna kisoihin. No mitäs, hyvin valmistauduttu ja sillee.

Edit: Jimmy ajoi kotiin, laittoi lapset nukkumaan, otti oman kiekon takakonttiin ja ajoi tuomaan sen minulle. Sanoisin palveluksi. Pumppukin vaihdettu.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Maantiepyöräily on perseestä

Kaunis kesäsää, Keski-Suomen rauhalliset tiet, täydellisesti hyrräävä maantiepyörä. Paratiisi.

Vitut. Maantiepyöräily on perseestä. Etenkin Suomessa.

On perseestä könöttää pyörän päällä staattisessa asennossa tuntikausia. Ei ole muuta tekemistä kuin seurata, kuinka lihakset vähitellen kiristyvät. Laskea kyynraatoja. Pohtia keskarin näyttämistä ja näyttämättä jättämistä liian läheltä ohittaville autoille.

Maisema rakentuu tien, talousmetsän, hakkuuaukean, pusikon, kesantopellon ja huonosti hoidettujen pihapiirien sattumanvaraisista mutta epäesteettisistä yhdistelmistä. Vaihtelua on lähinnä asvaltissa, joka vaihtelee karkeasta törkeään.

Kerran varttitunnissa tulee mäki. Sitä luulee että se armahtaa staattisesta könötyksestä ja saa veren virtaamaan hetkeksi sukuelinten seutuville. Nousee putkelle, polkaisee isorattaalla pari kertaa ja se oli siinä.

Jos ajaa yksin, ikuiseen tuuleen liittyvät synkeät ajatukset saavat mielessä suuren vallan. Jos ajaa porukassa, joku valittaa ettet vedä, vetää itse väärin ja kaatuu sitten eteen. Muiden tumpuloima maantiekasa asvaltilla neljääkymppiä vai oma kömpelöinti sammalmättäälle kahtakymppiä? Tiedän miten valitsen, mutta ambulanssi on validi keino päästä pois sieltä maantielenkiltä.

Maantiepyöräily on todella perseestä, ja tälle kesälle olen harrastanut sitä aivan nokko. Lähden hakemaan Yetiä huollosta.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Polveen jäi patti

Harmaantuvapartainen sankarilääkäri-isäni pääsi viimein tutkistelemaan kuuluisaa vasenta polveani. Siinä oli yhä tutkistelemista. Vaikka se kestää ajaa 280 km maantietä, siinä on patti, joka estää nöyrtymisen polvistumalla. Onneksi olen oppinut nöyrtymään muilla tavoin.

"Bakteeriperäinen prepatellaaribursiitti. Ei niin paljon nestettä että pitäisi ronkkia, mutta bursan reunamat turvoksissa. Edelleen kuuma. Liikuntaa kivun rajoissa."

Molempien lukijoideni suureksi iloksi otin polvista ihanan kesäkuvan, jossa sulokas patti näkyy.


Jättäkää näppylät ja arvet ja Sidien vääntelemät varpaat tällä kertaa ystävällisesti huomiotta.

Pyöräilin mökille

SAB Orivedellä. Sarvessa marjoja ja herneitä.
Koska

- Tahko-failista jäi energiaa
- halusin testata olenko rampa
- piti todistaa että pitkät matkat ei tunnu missään
- teki mieli kalalle
- ei ollut muutakaan tekemistä,

pyöräilin mökille viime torstaina. Paitsi meni se pari tuntia perjantain puolelle, koska lähdin iltapäivästä ja matkaa on osapuilleen 280 km.

Sattui myötäinen, joten ajoin isoa tietä Mäntsälään. Ostin kokiksen ja jogurtin.

Kiemurtelin lännemmäksi Oittiin, eikä ollut enää myötäinen. Ostin kokiksen ja leivän.

Löysin myötäisen ajamalla Lammille. Ostin kokiksen ja jogurtin.

Alkoi sataa, tuli ilta, liikenne väheni ja tuuli jatkui myötäisenä, joten jatkoin isoa tietä Padasjoelle. Ennen puoliyötä ostin kokiksen ja leivän.

Sade jatkui ja tuli pimeämpää, mutta hyvin näki. Jämsässä oli 24h-asema, joten ostin kokiksen ja jogurtin. Sitten jatkoin Mäntän kautta mökille, söin proteiinipatukan ja kävin nukkumaan.

Tehokasta ajoaikaa kului 9:40, eli keskinopeus, joka on itsensä kusettamista, jäi karvan alle 30 km/h. Hupaisamman tiedonjyväsen muodostaa keskisyke tunneittain: 132 / 130 / 132 / 138 / 141 / 138 / 135 / 134 / 130 / 126. Tästä voi päätellä, että PK:ta on tullut reenattua sen verran, että vauhtia voi pitää helposti pitkään; myötätuuleen tukevan lounaan jälkeen ei huvita painaa; sateella yritän ajan lujempaa tai siis haluan nopeammin mökille; aamuyöllä ei enää huvita.

Suuria totuuksia.

Järvi, vene, olut ja nuotio. Kannattaa hyötypyöräillä 280 km.
Sitten olin mökillä, ajelin maantiepyörää minkä huvitti, kalastin paljon pahoja haukia ja muutaman hyvän ahvenen ja lähdin kotiin.

Hölmö oravanpoikanen, jota yritin mökillä pelastaa.
Luonto luultavasti päätti pelastaa variksenpoikasen.

Koska en ole typerä ja yritän taas vähän niin kuin harjoitella, en ajanut kuin Orivedelle asti.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Käyttötesti: Cannondale Scalpel (eli happamia marjoja)

Jaakko lainasi minulle Cannondale Scalpelin Tahkolle. Käyttötesti jäi aiottua lyhyemmäksi, mutta tein sen silti.

Se on kevyt pyörä. Se tasoittaa möykkyjä. Se on Yetiä nopeampi ja helpompi ylämäissä ja alamäissä ja tasaisella. Etenkin jos on möykkyjä. Se varmasti olisi säästänyt tukilihaksia neljännelle kierrokselle.

Mutta minulla ei ole varaa Cannondale Scalpeliin. Siksi se oli kovin hapan.

Täysjousto kuormittaa lonkan koukistajia, jotka muutenkin ovat kovilla kun pyöräilee. Kiikkustuolista ei tee mieli nousta, joten ylämäet pitää kitua penkistä lonkkia koukistellen. Kai siihen tottuu, mutta seurakaveri sanoi, ettei totu. Hän ajaa täysjouston jälkeen taas jäykkäperää, ja tykkää siitä että on jotain jonka päällä seistä.

Jos pitää valita, otan mieluummin kipeän selän kuin kireät lonkan koukistajat. Koska kireistä lonkan koukistajista saa kipeän selän. Eikä selkäni ole kipeä.

Lisäksi täysjoustossa on tuplaten säätämistä ja tuplaten rikkoontuvia osia. Testilenkki vei nimittäin peräti tunnin, ja tällä kertaa sattui keulassa olemaan sekä paluuvaimennus- että lukitusongelmia. Mutta se oli jo rikki kun tulin paikalle.

Loppuhuoltoa tehdessä huomasin myös, että täysjoustossa on liian monta kohtaa mihin en ilkeä osoittaa puutarhaletkulla.

Jaakolle sydämellinen kiitos hienon pyörän lainasta.