maanantai 26. kesäkuuta 2017

Oi ihana Äänekoski (ja Suolahti)!

Viime ajat minä ressukka olen joutunut lusimaan anoppilassa, vaan eipä hätää mitään! Suolahden ja Äänekosken viisaat kunnanisät ovat nimittäin katsoneet tarpeelliseksi huolehtia kuntalaisista tarjoamalla heille oivallisia ulkoliikuntamahdollisuuksia.

Laulavan mörön polku on viisitoista kilometriä vaihtelevaa, rytmikästä ja enimmältään hekumallista maastopyöräiltävää. Täällä umpeen metsittyneiden maastourien seudulla pitää oikein kypärää nostaa niille, jotka ovat osanneet linjata niin jatkuvan, luonnollisen ja kovapohjaisen polun niin vähillä siirtymillä. Matkan varrella on kaksi nuotiopaikkaa ja kaksi lähdettä (!!). Paikalliset käyttävät polkua varsin paljon, ja se tuntuisi paranevan vuosien saatossa.

Mörköpolun voi kaahata tunnissa, mutta enempäänkin tutkimiseen on mahdollisuuksia, kun käy katsomassa yhdyspolut ja Kaakkovuoren näköalatornin. Laulumäen ympäri kulkevaa lisälenkkiä en voi suositella, vaikka olen senkin könynnyt pari kertaa pyörän kanssa läpi. Siellä on portaita, jyrkänteitä ja jopa Bemarilla ajokelvottomia mäkiä.

Mörköpolkua olen ajanut jo vuosikaudet, mutta Äänemäen maastopyöräreitit ovat minulle tämän kesän uutuus. Sain vinkin paikalliselta maastopyöräilijältä, kun pysähdyimme haastelemaan Mörköpolun Väliharjulla.

Jyps on yhdessä Äänekosken kaupungin kanssa linjannut, aukonut ja merkannut Äänemäen ympäri melkein kaksikymmentä kilometriä ihan oikeaa maastopyöräpolkua. Sininen lenkki on smuuttia kaahailtavaa mutta aika ei tule pitkäksi: alamäissä on vauhtia ja polussa mutkia aivan riittävästi. Kaupanpäälliseksi kannattaa ajaa Pakokankaan lisälenkki - harvoin pääsee tykittämään niin hauskaa neulaspolkua loivaan alamäkeen.

Alkulämpöjen jälkeen seuraa tietysti punainen lenkki, joka on osittain sama kuin sininen, mutta höystettynä kunnon jumppapoluilla, maukkailla singletrack-nousuilla ja parilla teknisellä kikkakohdalla. Se on erittäin hupaisaa ajettavaa ja kaipaisi vain pari bermiä, että hymy yltäisi korviin asti.

Sitten on musta lenkki. Se on vielä pikkuisen kesken, vaikka vaivaa on kyllä jo nähty. On rakennettu jalkapallon kokoisista murkuloista pehmeämuotoinen mutta hupaisa kivipuutarha. On heitetty moton telamattoa tasapainoteltavaksi. On tehty kaksi vauhdikasta pikkuhyppyriä.

Mutta ennen kaikkea on linjattu umpimetsään ja hakkuuaukeille paljon uutta polkua. Sitä vain on ajettu vielä niin vähän, että pohja on pehmeä eli hidas, enkä ole varma vauhdittuuko se koskaan, sen verran röykkyistä on maasto etenkin Äänemäen huipulle noustessa. Eipä siinä, mustan reitin tarkoituksena on haastaa, ja muutamassa teknisessä mäentöytäreessä minä ja Bemari etenimme tismalleen taitojen rajalla, niin että moni paikka tuotti aitoa onnistumisen iloa, mutta monta jäi odottamaan ensi kertaa, jos vaikka selviäisi ilman jalkakosketuksia.

Jotenkin sydäntä lämmittää että tämä minun lajini, maastopyöräily, on kehittynyt, jopa Suomessa. On tehty taidolla ja intohimolla ratoja, ja ne myös löytyvät, koska on Strava-jälkiä ja lämpökarttoja - eli maastopyöräilijöitä.

Toivottavasti anopinkin sydäntä lämmittää, että aiempaa suuremmalla innolla suuntaan tänne Äänekoskelle.

Ai niin, vielä pitää mainita että Äänemäen radoilta näkyy oikein komeasti se uusi, valtava biotuotetehdas, joka jauhaa seudun metsää vauraudeksi. Onneksi se ei juuri haise.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti