HEL CX Cupin toiseksi viimeisen osakilpailun jälkeen kuulostelin oloani, tutkistelin sydäntäni, perehdyin treenikirjallisuuteen - ja päätin pitää tauon.
Päätin olla ajattelematta polkupyöränmuotoisia ajatuksia ja päätin olla treenaamatta, niinku oikeesti. Hyötypyöräily sallittua, harrastepyöräily kiellettyä, sykkeen nosto pannassa.
Olen harjoitellut tammikuusta asti päämäärätietoisesti ja kovia tehoja painottaen. Aloitin kisat huhtikuun 12. päivänä räntäsateessa, lopetin ne joulukuun 6. päivänä pakkasessa. Siihen väliin mahtui monta erilaista maastopyöräkisaa, silmittömästi cyclocrossia ja yksi maastopyörävaellus, jonka aiheuttamasta rasitustilasta toipuminen kesti kuukauden.
Yleensä lepokaudet ovat ammattilaisten etuoikeus - me harrastajat harvoin viitsimme treenata tai kisata niin paljon, että tauko olisi tarpeen. Mutta tänä vuonna tein tasonnoston treenin laadussa ja määrässä, ja kropan reaktio oli pääasiassa niin mukava yllätys, että haluan suojella sekä motivaatiota että fysiikkaa, että homma jatkuisi edes jossain muodossa.
Kun reilun viikon tauon jälkeen ajoin töihin, tuntui myötätuulelta. Kun ajoin takaisin, myötätuuli jatkui. Mieleen palasi muistikuvia ehkä kymmenen vuoden takaa, jolloin myötätuuli oli jatkuvaa, ja aina jaksoi luukuttaa, koska koskaan ei oikeasti luukuttanut...
Jatkoin taukoa vielä toisen viikon ja vähän ylikin, ja odottelin josko ensi kaudeksi ilmaantuisi treenisuunnitelmia ja kisatavoitteita. Ei ilmaantunut, mutta alkoi tehdä kovasti mieli istua pyörän päällä. Eli taas mennään, toistaiseksi ainoana tavoitteena asiallisen kunnon ajoittaminen toukokuuta myöhemmäksi ja marraskuuta aiemmaksi, toisin kuin 2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti